Tämä tarina tuli ajankohtaiseksi, kun luin useita kirjoja (oikeastaan kaikki), jotka oli kirjoitettu Suomen laivaston sotien 1939-1944 aikaisista tapahtumista.
Myös netissä olevia mainintoja ja tietoja selasin...
Kun olin myös tutkinut alkuperäisiä sotapäiväkirjoja, huomasin väkisinkin, että useista aluksista oli kerrottu kovin yleisesti ja samat virheet vaan kertautuivat julkaisusta toiseen.
Vartiomoottoriveneet kuitattiin usein vaan apualuksina, muiden laivastovoimien jatkeena.
Tällä kertaa keskityn vartiomoottoriveneisiin.
Olin sotapäiväkirjoista saanut kuitenkin erilaisen kuvan näiden vähälukuisten puualusten tekemisistä ja varsinkin niiden ominaisuuksista, kuten myöskin niillä palvelleesta Merivartiolaitoksen henkilökunnasta.
Silmiin pisti eniten kovin yksinkertaiset yleistykset alusten teknillisestä varustamisesta, varsinkin aseistamisesta.
Kaiken tämän takia haluan kertoa, mitä mielestäni luotettavat aikalaisdokumentit eli Sota-arkistoon tallennetut sotapäiväkirjat näistä urhoollisista aluksista ja niiden miehistöistä mainitsevat.
Näiden teknisistä ominaisuuksista löytyy paljonkin tietoa, joten keskityn muuhun.
Merivartiolaitoksen synty
Tärkein syy siihen, että Suomeen luotiin erikoisyksikkö erityisesti merellä tapahtuvaan poliisitoimintaan, tietysti myös merialueittemme puolueettomuuden valvontaan oli kieltolaki ja siitä seurannut etyylialkoholipohjaisen spriin eli pirtun salakuljetus.
Tärkein syy siihen, että Suomeen luotiin erikoisyksikkö erityisesti merellä tapahtuvaan poliisitoimintaan, tietysti myös merialueittemme puolueettomuuden valvontaan oli kieltolaki ja siitä seurannut etyylialkoholipohjaisen spriin eli pirtun salakuljetus.
Tämä tehtävä lankesi luonnollisesti Tullilaitokselle.
Pian todettiin, että laitos, joka oli luotu aivan muunlaista kaupan valvontaa varten, ei pystynyt vähäisiä voimiaan pelkän salakuljetuspirtun vahtimiseen laittaa.
Tullilaitos pystyi päätyönsä ohessa estämään noin 10 prosenttia pirtun salakuljetuksesta.
Tämän takia säädettiin 1930 laki, jolla perustettiin sisäasiainministeriön alainen Merivartiolaitos valvomaan ja ylläpitämään järjestystä sekä turvallisuutta merialueillamme.
Merivartiolaitoksen päälliköksi valittiin komentajakapteeni, myöhemmin komentaja Väinö Miettinen, joka hoiti virkaansa koko laitoksen itsenäisen olemassaolon ajan.
Suomen merialue jaettiin Merivartiopiireihin, jotka toimivat itsenäisesti Miettisen johdon alaisina.
Nyt pirtusotaa käymään oli luotu oma yksikkönsä, jolle Tullilaitos luovutti 15 höyrylaivaa vartiolaivoiksi (VL). Lisäksi saatiin 25 moottorialusta.
Heti laitoksen alkuaikana saatiin kolme uutta, tätä työtä varten suunniteltua moottorialusta, joiden nimikkeeksi määrättiin vartiomoottorivene.
Alusten suunnittelija oli laivaston palkkalistoilla oleva diplomi-insinööri Jaakko Rahola, tuohon aikaan insinöörikomentajakapteeni.
Selvästi laivaston tarpeet, tietysti myös kansainväliset suuntaukset pienten, nopeiden ja muuntautumiskykyisten laivojen suuntaan oli näkyvillä, olivathan Merivartiolaitoksen alukset laivaston käyttöön tarvittaessa määrättävien laivojen joukossa.
Tärkeimpinä ominaisuuksina pidettiin tietysti edullista hankintahintaa, nopeutta, merikelpoisuusominaisuuksia ja yksinkertaista rakennetta.
Näiden veneiden kutsumanimeksi muodostui pian “Vemma”.
Alukset olivat puurunkoisia ja ne oli varustettu kolmella potkurilla ja potkuriakselilla, joista keskimmäistä pyöritti reilun 100 hv:n risteilykone, jota käyttäjät sanoivat apukoneeksi.
Kahden ulommaisen akselin takana olivat pääkoneet, joiden teho oli valmistajasta riippuen noin 500 hevosvoimaa.
Näitä he sanoivat isoiksi koneiksi.
Kaksi ensimmäisenä valmistunutta olivat Saksassa 1930 rakennetut VMV 1 ja VMV 2. Näissä oli pääkoneina Maybachin V-12-moottorit ja ne olivat Vemmoista kevyimmät ja nopeimmat.
VMV:n potkurit ja akselit. SA-kuva
Kansiaseeksi niihin Merivartiolaitos osti Tanskasta 20 mm konetykit, joiden nimitykseksi laitoksessa ja laivastossa tuli 20M/30. (20 mm konetykki, Madsen, valmistusvuosi 1930).
Kolmas ostettu 20M/30, alunperin VMV 3:een tarkoitettu meni vartiohinaajaan VH 2.
VMV 2 alkuperäisessä asussaan Hiittisissä 1935
Kuvalaina Merivartiomuseo Kotka
Kolmantena, myös vuonna 1930 valmistui VMV 3, jonka pääurakoitsijana oli moottoritehdas Ares. Rungon rakensi U. Suortin veneveistämö Helsingissä ja 450 hv pääkoneet valmisti kotimainen Ares. Kolmoseen ei ollut saatavilla Madsen-tykkiä, joten se aseistettiin kovin mitättömällä Maximin 37/30-konetykillä. Sen loppu koitti reilun vuoden päästä valmistumisesta konehuoneesta alkaneeseen tulipaloon 1931.
VMV 3 palaa. Kuvalaina Merivartiomuseo Kotka
Neljäs Vemma oli takavarikoitu pirtuvene Sterling, joka ei millään ominaisuudella mitattuna yltänyt Raholan suunnittelemien tasolle ja se romutettiin jo vuonna 1939.
Löytämäni tiedon mukaan VMV 4 oli entinen Viron Merivartioston alus, joka oli 1928 myyty ja päätynyt salakuljettajille. Nimi Sterling tuli amerikkalaisista moottoreista, jotka siihen oli asennettu. Alus oli siis entinen keisarillisen Venäjän laivastolle rakennettu vartiovene, joku Norjassa A/S Maritimin veistämöllä rakenetuista SK 25-36 sarjan aluksista, joka oli päätynyt Viroon ja otettu Viron Rajavartioston käyttöön nimellä Mootorvahilaev 4.
Löytämäni tiedon mukaan VMV 4 oli entinen Viron Merivartioston alus, joka oli 1928 myyty ja päätynyt salakuljettajille. Nimi Sterling tuli amerikkalaisista moottoreista, jotka siihen oli asennettu. Alus oli siis entinen keisarillisen Venäjän laivastolle rakennettu vartiovene, joku Norjassa A/S Maritimin veistämöllä rakenetuista SK 25-36 sarjan aluksista, joka oli päätynyt Viroon ja otettu Viron Rajavartioston käyttöön nimellä Mootorvahilaev 4.
VMV 4. Kuva Kymenlaakson museo
Viides ja kuudes olivat taas kotimaista tekoa, tällä kertaa Uudenkaupungin veneveistämöltä 1931. Jälleen pääkoneina olivat Areksen bensiinimoottorit.
Nämä alukset olivat muuten samannäköisiä aikaisempien kanssa, ainoana erona oli selvästi edellisiä, myös myöhempiä korkeampi ajohytti sekä noin metrin lisäpituus ja kolmen tonnin lisäys uppoumassa.
Nämä kaksi aseistettiin muutaman vuoden jälkeen (kotimainen L-34, palaan tähän myöhemmin).
VMV 5 tai 6. Taustalla panssarilaiva Väinämöinen. Keulatäkillä L 34 konetykki.
Kuvalaina Merivartiomuseo Kotka
Korkeaohjaamoinen eli VMV 5 tai 6 1941. Kuvalaina Aromaa
Kun vielä edellisten kanssa lähes samanlainen, Turussa 1932 rakennettu bensa-Vemma eli VMV 7 tuhoutui tulipalossa reilun vuoden ikäisenä, tultiin siihen tulokseen, että bensiini polttoaineena tämänlaisissa aluksissa ei tullut kysymykseen. Uusiin piti saada erilaiset päämoottorit ja toinen polttoaine.
Laatokka-lehti 3.10.1933
Vaikka kieltolaki oli kumottu, jatkui pirtun salakuljetus Suomenlahdella.
Tästä syystä eduskunta osoitti 20 miljoonan markan määrärahan uusien vartiomoottoriveneiden hankintaan vuonna 1934.
Tämän summan lainasi Merivartiolaitokselle vast'ikään perustettu Oy Alko Ab, jolle oli myönnetty monopoli alkoholipitoisten juomien myyntiin Suomessa.
Tämän summan lainasi Merivartiolaitokselle vast'ikään perustettu Oy Alko Ab, jolle oli myönnetty monopoli alkoholipitoisten juomien myyntiin Suomessa.
Turun Veneveistämöltä tilattiin kymmenen aluksen sarja, jotka varustettiin Ares-moottoritehtaan kaasuöljymoottorilla, ns. puolidieselillä.
Moottorit käynnistettiin kuten bensiinimoottorit sytytystulppien kipinällä ja tämän jälkeen lämmin moottori kävi sitten kuten dieselkone.
Näin palonaran bensiinin säilytys aluksissa poistui.
Tämä venesarja nimettiin tietysti järjestyksessä seuraavilla numeroilla ja niiden virallisiksi nimiksi tuli VMV 8-VMV 17.
Viimeisen sarjan veneitä uutena Turun Veneveistämöllä
Kuvalaina Merivartiomuseo Kotka
Näitä, myöhemmin isoiksi Vemmoiksi mainittuja aluksia varten Merivartiolaitos tilasi kotimaiselta Valtion Kivääritehtaalta (VKT) 12 kappaleen sarjan 20 mm konetykkejä mallia L-34. Merivoimat käyttivät aseesta nimitystä 20/60 L, joka tarkoitti 20 mm tykki, pituuskaliberiltaan 60, suunnittelija Lahti.
Myös aikaisemmat, aseistamattomat VMV 5 ja 6 varustettiin näillä tykeillä.
Konetykki oli jo syntyessään kovin puutteellinen. Sen patruunavalikoimaan ei kuulunut minkäänlaista ilmatorjunta-ammusta, myöskään mitään ilmatorjuntaan soveltuvaa tähtäintä siinä ei ollut, ainoastaan avotähtäin eli jyvä ja hahlo.
Pahin ongelma oli kuitenkin sopivien patruunojen puute, sillä mikään muu ase maailmassa ei käyttänyt tähän tarkoitettua 20x113 mm patruunaa.
Ongelma poistui vasta vuonna 1941, kun VKT alkoi valmistaa muita aseita tuolle patruunalle sopivaksi ja silloin saatiin näihinkin tykkeihin sopivia ilmatorjunta-ammuksia.
Merivartiolaitokseen pohjautuvassa 2.Meripoliisikomppaniassa kehitettiin eli käytännössä itse tehtiin vuonna 1942 aseeseen sopivat ilmatorjuntatähtäimet.
Yksinkertaisina merimaaliaseina ne vielä ilman it-tähtäintä jotenkin kelpasivat.
VMV 11 ja VMV 10, etukannella L-34-konetykki. Kuvalaina Aromaa
Kaikkiin vartiomoottoriveneisiin rakennettiin 1930-luvun lopulla ajohytin taakse avoin yläohjaamo, jonka seinät olivat vain säätä kestävää purjekangasta metalliputkesta tehdyn kehikon varaan.
Kymmenen MVL:n alusta sai vielä ennen sotaa puheradion eli jonkinlaisen radiopuhelimen esiasteen. Toki kaikissa vartiomoottoriveneissä oli normaali kipinälennätin jo tuolloin.
VMV-alusten sijoitus 1930-luvulla
Aluksia jaettiin vallitsevan tarpeen mukaan eri osiin Suomen aluevesiä:
Vuonna 1937 Merivartiolaitoksen Suomenlahden itäpiirin (Kotka) käytössä olivat VMV 9 ja VMV 12.
Suomenlahden länsipiiri sai tuolloin käyttöönsä alukset VMV 5, VMV 6, VMV 8, VMV 10 ja VMV 11.
Ahvenanmaan piiri, myöhemmin Turun vartioalue ja lopulta 1937 Turun piiri käytti veneitä VMV 1, VMV 2, (VMV 4, poistettu -39), VMV 13, VMV 14, VMV 15 ja VMV 16.
Pohjanlahden piirin aluksena oli 1938 VMV 17.
Maailmalla käytävä suuri sota uhkasi syksyllä 1939 Suomeakin ja lopulta 12.10. loppui Merivartiolaitoksen itsenäinen toimikausi ja se liitettiin Merivoimiin.
14 vartiolaivaa, 2 liikkuvaa merivalvonta-asemaa (LA), kaksi vartiohinaajaa (VH), 14 Vartiomoottorivenettä (VMV), 5 moottoripurtta (MP) ja 100 apuvenettä (AV) liitettiin Merivoimiin.
Merivartiolaitoksen alkuperäistä meripoliisitoimintaa ja aluevesien valvontaa ei suorittanut kukaan!
Talvisota
Lokakuussa 1939 VMV:t jaettiin Merivoimien yksiköihin, mutta ainakin osa niistä (8, 10, 11, 12 ja 17) olivat Rannikkolaivaston Miinavartiolaivastossa jo 4.9.1939.
Jokunen vene oli rannikkotykistön yksiköiden käytössä.
Lokakuun 20. päivä kuusi Vemmaa muodosti Sukellusveneenhävittäjälaivueen, joka toimi Porin ja Rauman satamien ulkopuolisilla merialueilla.
Näihin veneisiin asennettiin "ulkopuolisia pommiripustimia" eli syvyyspommitelineitä. Toisaalta sukellusvenetorjunnan kannalta tärkeitä vedenalaisia kuuntelulaitteita niissä ei ollut.
Nämä alukset olivat VMV:t 2, 5, 13, 14, 15 ja 16.
2.12.1939 VMV 16 oli erityistehtävässä, se kuljetti Ahvenanmaan miehityksen johdon valmisteluosaston saarelle.
VMV 11 alistettiin ensin suoraan Merivoimien komentajalle ja siirrettiin Moottoritorpedovenelaivueeseen, jossa se varustettiin uusilla italialaisilla kokeiluluontoisilla torpedoheittimillä (paineilmatoiminen sivuheitin). Näitä oli tilattu maahan 4 paria (8 kpl) ja myöhemmin rakennettiin lisenssillä kymmenen kappaletta lisää.
Tuntemattomasta syystä tämä torpedoheitinpari palautettiin Turun Laivastoasemalle 1940 helmikuussa Maarianhaminasta
Joulukuussa 11 siirrettiin Varmistuslaivueeseen.
Loput alukset eli VMV:t 1, 6, 8, 9, 10, 12 ja 17 muodostivat Rannikkolaivaston Varmistuslaivueen II Divisioonan ja ne toimivat yhdessä tykkiveneitten kanssa Ahvenanmaan eteläpuoleisilla merialueilla.
Merivoimien esikunta antoi aluksille uudet tunnukset, kun se alkoi käyttää kirjaimia numeroiden sijasta. Olisiko syynä ollut jokin vihollisen harhautushanke mutta olihan aluksilla ihan virallinen, yleensä nelinumeroinen yksikkötunnuskin olemassa?
Tuo kirjaintunnus oli niinkin yksinkertainen että VMV 1 oli VMV A, siitä sitten jatkettiin N-kirjaimeen asti siten, että VMV 17 oli VMV N.
Vielä välirauhan aikana yritettiin jotain mystistä, sillä on olemassa valokuva viimeisen sarjan Vemmasta (13?), jonka keulaan on maalattu isolla numero 25.
Meri jäätyi vuoden lopulla ja puiset alukset nostettiin talvehtimaan.
Niiden ilmatorjuntaan kelpaavat aseet otettiin it-yksiköiden käyttöön tai vielä kulussa oleville aluksille.
Sota loppui 13.3.1940 mutta VMV-alusten alistusta Merivoimille ei purettu.
Merialueiden valvontaa varten nimitettiin rannikkotykistölohkoille meripoliisiupseereita mutta he joutuivat operoimaan MVL:n muulla kalustolla, lähinnnä apuveneillä. Ainoastaan jokunen Vemma pääsi näihin toimiin.
Kotkan alueella Rannikkotykistörykmentti 2:n (RTR 2) alaisena toimi luutnantti Helge Jääsalon johdolla VMV 9 (Mustamaa) ja VMV 12 (Haapasaari).
Uudellamaalla RTR 1:n käytössä olivat VMV:t 5, 10, 11 ja 8, johon tuolloin oli asennettu torpedoheittimet.
RTR 3:n käytössä oli VMV 17.
Jatkosota
Kesäkuun lopulla 1941 alkoi sota uudestaan ja VMV:t jaettiin yksiköille.
Rannikkolaivaston alaisuudessa toimi II/Varmistuslaivue, johon kuuluivat VMV:t 1, 2, 13, 14, 15 ja 16. Nyt niiden aseistuksena oli 20 mm konetykin lisäksi ilmatorjuntakonekivääri ja syvyyspommiheittimiä ja -pudottimia. Myös alkeellisia kuuntelulaitteita aluksiin saatiin, samoin lähiradioita.
Talvisota
Lokakuussa 1939 VMV:t jaettiin Merivoimien yksiköihin, mutta ainakin osa niistä (8, 10, 11, 12 ja 17) olivat Rannikkolaivaston Miinavartiolaivastossa jo 4.9.1939.
Jokunen vene oli rannikkotykistön yksiköiden käytössä.
Lokakuun 20. päivä kuusi Vemmaa muodosti Sukellusveneenhävittäjälaivueen, joka toimi Porin ja Rauman satamien ulkopuolisilla merialueilla.
Näihin veneisiin asennettiin "ulkopuolisia pommiripustimia" eli syvyyspommitelineitä. Toisaalta sukellusvenetorjunnan kannalta tärkeitä vedenalaisia kuuntelulaitteita niissä ei ollut.
Nämä alukset olivat VMV:t 2, 5, 13, 14, 15 ja 16.
2.12.1939 VMV 16 oli erityistehtävässä, se kuljetti Ahvenanmaan miehityksen johdon valmisteluosaston saarelle.
VMV 11 alistettiin ensin suoraan Merivoimien komentajalle ja siirrettiin Moottoritorpedovenelaivueeseen, jossa se varustettiin uusilla italialaisilla kokeiluluontoisilla torpedoheittimillä (paineilmatoiminen sivuheitin). Näitä oli tilattu maahan 4 paria (8 kpl) ja myöhemmin rakennettiin lisenssillä kymmenen kappaletta lisää.
Tuntemattomasta syystä tämä torpedoheitinpari palautettiin Turun Laivastoasemalle 1940 helmikuussa Maarianhaminasta
Joulukuussa 11 siirrettiin Varmistuslaivueeseen.
Loput alukset eli VMV:t 1, 6, 8, 9, 10, 12 ja 17 muodostivat Rannikkolaivaston Varmistuslaivueen II Divisioonan ja ne toimivat yhdessä tykkiveneitten kanssa Ahvenanmaan eteläpuoleisilla merialueilla.
Merivoimien esikunta antoi aluksille uudet tunnukset, kun se alkoi käyttää kirjaimia numeroiden sijasta. Olisiko syynä ollut jokin vihollisen harhautushanke mutta olihan aluksilla ihan virallinen, yleensä nelinumeroinen yksikkötunnuskin olemassa?
Tuo kirjaintunnus oli niinkin yksinkertainen että VMV 1 oli VMV A, siitä sitten jatkettiin N-kirjaimeen asti siten, että VMV 17 oli VMV N.
Vielä välirauhan aikana yritettiin jotain mystistä, sillä on olemassa valokuva viimeisen sarjan Vemmasta (13?), jonka keulaan on maalattu isolla numero 25.
Meri jäätyi vuoden lopulla ja puiset alukset nostettiin talvehtimaan.
Niiden ilmatorjuntaan kelpaavat aseet otettiin it-yksiköiden käyttöön tai vielä kulussa oleville aluksille.
Sota loppui 13.3.1940 mutta VMV-alusten alistusta Merivoimille ei purettu.
Merialueiden valvontaa varten nimitettiin rannikkotykistölohkoille meripoliisiupseereita mutta he joutuivat operoimaan MVL:n muulla kalustolla, lähinnnä apuveneillä. Ainoastaan jokunen Vemma pääsi näihin toimiin.
Kotkan alueella Rannikkotykistörykmentti 2:n (RTR 2) alaisena toimi luutnantti Helge Jääsalon johdolla VMV 9 (Mustamaa) ja VMV 12 (Haapasaari).
Uudellamaalla RTR 1:n käytössä olivat VMV:t 5, 10, 11 ja 8, johon tuolloin oli asennettu torpedoheittimet.
RTR 3:n käytössä oli VMV 17.
Jatkosota
Kesäkuun lopulla 1941 alkoi sota uudestaan ja VMV:t jaettiin yksiköille.
Rannikkolaivaston alaisuudessa toimi II/Varmistuslaivue, johon kuuluivat VMV:t 1, 2, 13, 14, 15 ja 16. Nyt niiden aseistuksena oli 20 mm konetykin lisäksi ilmatorjuntakonekivääri ja syvyyspommiheittimiä ja -pudottimia. Myös alkeellisia kuuntelulaitteita aluksiin saatiin, samoin lähiradioita.
Vmv 1 kuvattuna panssarilaivalta 1.7.1941. Keulakannella näkyy vanha 30-mallinen Madsen-konetykki, takana on ilmatorjuntakonekivääri. Perässä näkyy aika iso syvyyspommiteline, johon näyttää mahtuvan kymmenen 125 kg pommia. Aivan perässä näkyvissä ylösnostettu sumutuslaite. SA-kuva
Vielä kesällä 1941 Neuvostoliiton miehittämä Hangon vuokra-alue katkaisi Suomenlahden rannikon kahtia.
Hangosta itään toimineen laivastoyksikön nimi oli Erillinen Laivasto-osasto (Er.LOs) ja siihen kuuluivat mm. miinalaivat Ruotsinsalmi ja Riilahti sekä Moottoritorpedovenelaivue (Mtv.Lv).
Näitä vanhoja aluksia oli hankittu vain seitsemän joista yksi jo poissa pelistä, joten osastoon liitettiin toiseksi puolilaivueeksi neljä torpedoheittimillä ja syvyyspommeilla varustettua VMV:tä 9, 10, 11 ja 17 (osasto Carring).
Torpedoheittimet pystyttiin aika vähällä työllä vaihtamaan miinakiskoihin.
Carringin veneisiin oli kesäkuussa (19. ja 20.6.1941) vaihdettu L-34-tykkien tilalle uudet 20 mm Madsenit.
Torpedoheittimet pystyttiin aika vähällä työllä vaihtamaan miinakiskoihin.
Carringin veneisiin oli kesäkuussa (19. ja 20.6.1941) vaihdettu L-34-tykkien tilalle uudet 20 mm Madsenit.
Presidentti Ryti seurueineen poistumassa Mäkiluodosta 30.9.1941 Clio-aluksella.
Etualalla jostain MTV-laivueen Vemmasta poistettu L-34. SA-kuva
Loput veneet eli VMV:t 5, 6, 8 ja 12 muodostivat Vartiomoottoriveneryhmän (osasto Viinamäki) ja ne oli varustettu syvyyspommeilla sekä miinakiskoilla.
VMV 17 perässä torpedo heittimessään, sumutuslaite nostettu ylös.SA-kuva
Helsinki elokuun -41 loppupuolella. Vasemmalla VMV 17 tyhjä torpedoheitin, josta luutnantti Smolander oli edellisenä yönä ampunut torpedon vihollisen laivaan. Oikealla näkyy VMV 9 perässä olevat miinakiskot. Molemmissa aluksissa syvyyspommiheittimiä. SA-kuva
Kesän 1941 lopulla kaikki VMV:t oli varustettu syvyyspommeilla ja kaikki muut, paitsi VMV:t 1 ja 2 pystyivät ottamaan miinakiskoilleen 4, jopa 6 merimiinaa.
Vedenalaiset kuuntelulaitteet tulivat kaikkiin veneisiin, samoin lähiradiot sekä sumutuslaitteet.
L-34 konetykkejä alettiin korvata uudemmilla, yleensä 20/60M/39 Madsen-tykeillä.
Ilmatorjuntakonekiväärejä oli yksi tai kaksi jokaisessa veneessä.
Varmistuslaivueen veneet toimivat pääasiassa panssarilaivojen Ilmarinen ja Väinämöinen saatto-osastona. Ainakin kaksi Vemmaa oli koko ajan näiden mukana ja muut suorittivat kauppalaivojen saattoja tai sukellusvenevartiointia sekä muita operaatioita.
13.9. 1941 VMV:t 1, 14, 15 ja 16 olivat mukana, kun laivaston lippulaiva Ilmarinen ajoi miinaan Suomenlahden suulla ja tuhoutui.
VMV 1 ajoi keulansa kiinni kaatuneen panssarilaivan keulaan ja pelasti pohjan päältä 57 miestä sekä yhden merestä. VMV 16 laski jollansa ja onki merestä 51 miestä.
Erillisen Laivasto-osaston kahdeksan VMV-alusta toimivat kiinteässä yhteistyössä Moottoritorpedovenelaivueen kanssa. Osasto Carringin veneet varustettiin tarpeen mukaan joko miinakiskoilla tai torpedoheittimillä.
Menestystäkin tuli: Jo sodan kolmantena päivänä pidätti VMV 10 vihollisen MBR-2 lentoveneen.
21.7. teki VMV 5 syvyyspommihyökkäyksen ja upotti vihollisen M-97 sukellusveneen.
Samana päivänä VMV 6 hyökkäsi sukellusveneen kimppuun mutta tätä ei pystytty todistamaan tuhotuksi.
Kun 24.8. MTV-laivue ja osasto Viinamäen VMV:t 5, 6, 8 ja 12 siirtyivät itään, aluksi Kuorsaloon jäi osasto Carringin neljä venettä Pirttisaareen.
Veneistä ainakin 10 ja 17 oli varustettu torpedoilla ja VMV 9 miinakiskoilla.
Yöllä 27.8. Carring teki "väkivaltaisen tiedustelumatkan" mutta mitään ei näkynyt.
Illalla 28.8. Carring sai käskyn toimia tavallista idempänä, sillä 5 saksalaista moottoritorpedovenettä toimi normaalilla partoialueella.
Yöllä Carring näki vihollisen aloittaneen Tallinnan evakuoimisen. He laskivat merellä 123 itään matkalla olevaa alusta. Jumindan niemen luona luutnantti Jorma Smolander (VMV 17) ampui torpedon kolmimastoisen purjelaivan "Atan" perään joka upposi.
Vielä samana yönä osasto kaappasi merellä kaksi hinaajaa nimeltään "Paldiski" ja "I-18". Alukset ja yli 50 vankia tuotiin Helsinkiin ja liitettiin laivastoon nimillä HelLa 1 ja HelLa 2.
Seuraavana yönä saaliina oli 250 tonnin proomu, jossa on arvokas lasti. Osasto toi senkin Helsinkiin.
Merisodan painopiste siirtyi itään syksyllä 1941. Siellä toimi edelleen Erillinen Laivasto-osasto.
Lännessä ainoastaan Hangon motin vartioinnissa tarvittiin laivastovoimia. Kun vielä alunperin Hangon länsipuolelle jääneet tykkiveneet saatiin tuotua Hangon ohi itään, jaettiin myös VMV:t uudelleen.
Tykkiveneistä Uusimaa ja Hämeenmaa sekä miinalaivoista Ruotsinsalmi ja Riilahti muodostettiin osasto Pukkila, jolle toisen mtv-puolilaivueen veneet 9, 10, 11 ja 17, vahvistettuna Varmistuslaivueen VMV 13:ta alistettiin.
Torpedoheittimet olivat suureksi osaksi rannalla ja veneet operoivat miinakiskoilla varustettuna.
Osasto toimi Helsingin ja Pellingin suunnassa Jumindan miinakenttää vartioiden ja Hangosta poistuvia vihollisia kytäten.
Vielä marraskuun alussa 9, 11 ja 17 varustettiin torpedoilla kun vahva vihollisen saattue oli tavoitettu mutta jäätyneet torpedot eivät toimineet. Lihava saalis pääsi karkuun.
Alukset siirtyivät joulukuussa 1941 Helsinkiin talvehtimaan ja niiden aseet luovutettiin taas ilmatorjuntakäyttöön.
1942: Uudet laivueet
Talvella 1942 vartiomoottoriveneiden ryhmitys ja aseistus suunniteltiin uudestaan.
Kahden veneen (VMV 1 ja VMV 2) siirtoa Laatokalle suunniteltiin, mutta tämä peruttiin 23.5.1942. Näihin kuitenkin rakennettiin talven aikana vahvistukset perään miinakiskoja varten.
Torpedoja ei enää aluksiin suunniteltu. Syitä oli useita: Merellä ei enää ollut vihollisen suuria pinta-aluksia, olihan lähes koko Suomenlahti Suomen ja Saksan hallinnassa eikä lentokoneen hintaisia torpedoja kannattanut mitättömiin maaleihin tuhlata.
Myöskään Vemmojen nopeus ei riittänyt tehokkaaseen torpedotoimintaan.
Lisäksi laivasto oli saanut kolme moottoritorpedovenettä sotasaaliiksi ja Italiasta sekä myös kotimaasta oli luvassa useita moderneja veneitä.
Talven aikana oli tutkittu mahdollisuutta varustaa kaikki VMV-veneet toisella tykillä.
Nyt haluttiin asentaa veneisiin 40 mm Bofors-tykit.
Pian todettiin, että pieninumeroisiin veneisiin eli VMV 1, 2, 5 ja 6 ei 40ItK/B-tykkiä voitu asentaa. Niiden ohjaushytti oli mittansa takempana kuin uudemmissa joten perään ei yksinkertaisesti jäänyt tarpeeksi tilaa!
Kuitenkin veneisiin 5 ja 6 pystyttiin perään asentamaan toinen Madsen-tykki.
Viimeisen sarjan VMV 8-17 takakannella oli kuitenkin tarpeeksi tilaa Boforsin asentamiseksi. Aluksiin alettiin muiden huoltotoimenpiteiden ja telakointien yhteydessä rakentaa vahvistusta isolle perätykille.
Myös mahdollisuutta asentaa Bofors-tykki VMV:n keulaan tutkittiin mutta tämä todettiin mahdottomaksi.
Tykkejä vaan ei ollut kaikille luovuttaa joten vain osa pystyttiin aseistamaan.
Laivaston käytössä oli tuolloin reilu 20 Bofors-tykkiä, niistäkin kaksi kolmasosaa muilta Merivoimien yksiköiltä (linnakkeet) lainattuja.
1. VMV-laivue
VMV:t 1, 2, 13, 14, 15 ja 16 alistettiin panssarilaiva Väinämöisen (Os.V) varmistusosastoksi.
Toukokuussa kaikki ykköslaivueen veneet varustettiin ikivanhoilla vuoden 1930 mallisilla Madseneilla. Kolme näistä oli Merivartiolaitoksen entisiä ja loput kolme isoihin sukellusveneisiin alunperin hankittuja.
Nämä korvattiin pian vuoden 1939 Madseneilla.
Osasto Väinämöinen lymyili piilossa Suomen saaristossa, lähinnä Sipoossa ja Porvoon seudulla.
Kuten edellisenä sotakesänä, oli vähintään kaksi Vemmaa koko ajan panssarilaivan lähellä.
Nyt kuitenkin vapaana olevat veneet osallistuivat sukellusvenesotaan Suursaaren länsipuolella toimien joko pareina, yhdessä Saattajalaivueen kanssa tai esimerkiksi miinalaivojen Ruotsinsalmi ja Riilahti kanssa. Miinalaiva ja kaksi Vemmaa todettiin hyväksi osastoksi.
Myös yhteistoiminta saksalaisten kanssa oli yleistä.
Heinäkuussa 1942 oli kaksi Ahven-luokan raivaajaa ('Kiiski' ja 'Lahna') alistettuna ykköslaivueen komentajalle lisavoimana sukellusvenepartiointiin.
Syvyyspommeja oli taas mukana ja nyt veneissä oli kunnolliset vedenalaiset kuuntelulaitteet.
Sukellusvenejahti ja miinoitusiskut jatkuivat.
Joulukuussa laivue poistui merialueelta ja lähti Turkuun talvehtimaan.
2.VMV-laivue
Edellisen kesän Erillisestä Laivasto-osastosta muodostettiin uusi yksikkö, jolla oli käytössä pääosa laivaston sotalaivoista, poislukien panssarilaiva ja sukellusveneet.
Myöhemmin jopa miinalaivat liitettiin siihen.
Kevyt Laivasto-osasto (Kev.LOs.) muodostui kahdesta Tykkivenelaivueesta eli 1. Tyv.Lv., joka koostui tykkiveneistä Uusimaa, Hämeenmaa, Turunmaa ja Karjala sekä 2.Tyv.Lv., jonka kalustona olivat aputykkiveneet Aunus ja Viena.
Osastoon kuului myös Moottoritorpedovenelaivue, 2.Raivaajalaivue (6 Kuha-raivaajaa) sekä 2.VMV.Lv., johon kuuluivat VMV:t 5, 6, 8, 9, 10, 11,12 ja 17.
2.VMV.Lv. operoi Suursaaren itäpuolella monenlaisissa tehtävissä. Suoritettiin sukellusvenevalvontaa, saatettiin kauppalaivoja kahinoitiin tykkitaisteluissa vihollisen samankokoisten alusten kanssa ja ammuttiin lentokoneita.
Kesäkuussa 1942 siirrettiin tilapäisesti kakkoslaivueeseen VMV:t 1 ja 15 ykköslaivueesta. Syynä saattoi olla Bofors-tykkien asentaminen kakkoslaivueen veneisiin, nämä olivat sen takia yksi kerrallaan korjauksessa.
Kesäkuun lopulla VMV 1 poistettiin laivueesta, sillä se käytti eri polttoainetta.
Kuitenkin bensiinikoneiset 5 ja 6 saivat jäädä? Kysymys taitaa olla VMV 1:n ja 2:n saksalaisten Maybach-koneiden tarvitsemasta 87-oktaanisesta polttoaineesta, jota Suomessa ei annettu edes lentokoneille!
Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa oli kuuteen alukseen eli VMV 8, 9, 10, 11, 12 ja 17 asennettu Bofors-tykit. Ampumaharjoituksia oli jo aikaisemmin tehty tykkiveneillä, joilla myös oli 40ItK/B-tykkejä.
Kun vielä vitoseen ja kutoseen oli asennettu Kotkassa perään toinen Madsen-tykki, oli laivueen tulivoima moninkertaistunut.
Osastolle oli myös toimitettu 7 Saksasta saatua Ost 1-etäisyysmittaria (venäläisiä sotasaaliiksi saatuja metrin polttovälillä) B-tykkejä varten!
Nämä aseet tulivat enemmän kuin tarpeeseen pian!
Somerin taistelu 8.- 11.7.1942
Suomalaisilla oli pienellä Somerin saarella tukikohta, jossa oli joitakin tykkejäkin.
Saaren sijainti oli strateginen, sieltä pystyi valvomaan merialuetta pitkälle itään ja etelään.
Aamuyöstä 8.7. 01:40 vihollinen teki yllätysmaihinnousun saarelle ja siellä olevat puolustajat joutuivat pulaan. Vihollinen sai reilusti joukkojaan saareen ja apuvoimia piti saada.
Merivoimat vastasivat avunpyyntöön rivakasti ja kolme tykkivenettä oli pian matkalla.
Mooottoritorpedovene Vasama, joka oli myös juuri saanut 40 mm tykin, ajoi tilanteesta mitään tietämättä päin pahkaa Somerin laituriin hakemaan sieltä pois siviilejä ja lottia. Vasama oli liitetty mtv-laivueeseen ainoastaan kolme päivää aikaisemmin ja se oli ampunut uudella pääaseellaan edellisenä päivänä esimmäisen kalustoammuntansa.
Maista sille huutelivat saaren puolustajat tulitusohjeita ja Vasama tulitti Boforsilla sekä kahdella 12,7 mm konekiväärillä ja sai pidettyä vihollisen aloillaan siksi aikaa, että muita yksiköitä saapui paikalle.
Vasama pääsi poistumaan suoritettuaan tehtävän, mitä varten se oli paikalle tullut.
Myös VMV:t lähtivät apuun.
VMV 10 oli lähellä Ulko-Tammiossa mutta sillä oli käytössä vain yksi pääkone, toinen iso ja apukone olivat rikki.
Silti se rämpi paikalle ja ampui 2.500 metrin etäisyydeltä vihollisen mtv:n tuleen.
Vasta viikkoa aikaisemmin vene oli hakenut oman Boforsinsa juuri Somerista eli silloin ei suomalaisilla ollut tiedossa vihollisen kiinnostusta tähän kalliosaareen, joten sieltä näytti joutavan yksi arvokas torjunta-ase pois.
Pari minuuttia myöhemmin VMV 8 (Ulko-Tammio) ampui juuri saamallaan Boforsilla ensimmäiset laukaukset koskaan. Mitään koulutusta eivät tykkimiehet olleet ehtineet saada!
Tässä vaiheessa konevikainen VMV 10 poistui taistelusta jättäen ammuksensa VMV 8:lle.
VMV 11 ryhtäsi paikalle Suursaaresta ja ampui molemmilla tykeillään vihollisen mtv:n pysähdyksiin, ajoi kylkeen ja otti 6 vankia.
Se koetti hinata saalista talteen mutta köysi katkesi.
Vuorostaan VMV 9 (Kotka) yritti hinata samaa vihollista mutta se upposi.
Sen jälkeen VMV 9 ampui täysosumia kahteen viholliseen, joista toista se yritti kaapata. Tämä kuitenkin upposi mutta sieltä saatiin sotasaaliiksi 20 mm tykki, 12,7 mm konekivääri, valonheitin sekä asiakirjoja.
VMV 8 poimi merestä vihollisen erittäin salaisen ruutukortin (koodeja).
Viholliselle tuli täytenä yllätyksenä Vemmojen uusi tulivoima!
Laivueeseen liitettiin tilapäisesti myös VMV:t 1 ja 15.
Kuusi taisteluun osallistuneesta VMV:stä oli varustettu 40 mm Boforsilla.
Taistelu, joihin osallistui lähes koko Suomen laivasto sekä paljon saksalaisia merivoimia, kesti kolme päivää!
Vihollinen heitti peliin koko ajan lisää aluksia ja valtavan määrän lentokoneita.
Suomalaislaivat ampuivat ammusvarastonsa tyhjäksi monta kertaa ja täydennyksiä toivat koko ajan apualukset, mm. raivaajat ja linnakkeiden hinaajat.
Tilanne katsottiin niin vakavaksi, että laivaston lippulaiva, panssarilaiva Väinämöinen tuotiin lähimmäksi itää koko sodan aikana.
Sen mukana olivat VMV:t 13, 14, 15 ja 16.
Väinämöinen saapui 8.7. klo 23:45 ja odotti Pyhtään Keihässalmessa vihollisen suurten pinta-alusten puuttumista taisteluun.
9.7. kello 18:45 Väinämöinen palasi Emäsaloon.
Vihollinen menetti Somerissa 16 moottoritorpedo- ja vartiomoottorivenettä sekä satoja miehiä.
Olipa laivastolla varsinainen merkkipäivä, sillä 9.7. on laivaston vuosipäivä!
Viisi päivää Somerin taistelun jälkeen VMV:t 8, 9, 10, 12 ja 17 määrätään 40B-tykkikoulutukseen Kukion luo.
Ei kai sen takia, ettei niitä osattu käyttää vaan siksi, että pykälät piti täyttää?
Partiointia ja saattoja
Somerin taistelun jälkeen vihollisen pinta-alukset välttelivät toisen laivueen veneitä, olihan alusten uusi tulivoima tullut heille liiankin tutuksi.
Laivue sai nyt oikean tukialuksen, kun höyrylaiva Tähti III tuli osaston käyttöön.
Kyllähän Vemmoissa oli pieniksi sotalaivoiksi ihan kelvolliset asuintilat mutta oma tukikohta oli hyvä lisä pimeneviin syksyiltoihin, varsinkin kun uusi aseistus oli lisännyt miehistön määrää.
Partiointi, sukellusvenevahti ja aseistamattomien kauppa-alusten saattaminen työllisti laivueen.
Useita miinoituksia vihollisen liikennöimille vesille suoritettiin mutta erikoista oli se, että miinoittajina toimivat entiset laivaston iskunyrkit, moottoritorpedoveneet Vemmojen toimiessa suojaosastona.
Vanhat 20-luvulla hankitut mtv:t alkoivat olla palvelustiensä päässä, ainakin etulinjassa.
Elokuussa 1942 VMV:t 5 ja 6 ampuivat konetykeillä osumia pinnalta yllätettyyn vihollisen sukellusveneeseen mutta mahdollista tuhoutumista ei voitu vahvistaa.
Miehittämättömän Narvin saaren luona käytiin tunnustelemassa siellä olevia mahdollisia vihollisvoimia. Konetykeillä pyyhdittiin kalliosaarta eikä vastaan saatu vihollistulta.
6.9.1942 vaihdettiin 1. ja 2. VMV-laivueitten päälliköt keskenään. Kakkoslaivue suri pidetyn päällikkönsä kapteeniluutnantti Carringin lähtöä.
Meri pysyi sulana yli vuodenvaihteen ja loppiaisen aikoihin laivueen veneet telakoitiin Helsinkiin.
Miehistö lähti tykkikoulutukseen.
1943: jälleen uusi organisaatio
Keväällä veneet järjestettiin taas uudelleen.
Ensimmäinen laivue luovutti diesel-VMV:t 13, 14, 15 ja 16 toiselle laivueelle.
Näistä muodostettiin uusi osasto kapteeniluutnantti Linkopuun johdolla eli
2.VMV.Lv:n II puolilaivue.
Tämä oli siinä mielessä järkevää, että nyt kaikki viimeisen sarjan "isot" VMV:t olivat samassa osastossa. Veneet käyttivät samaa polttoainetta ja alukset olivat toistensa veroisia. Ainoa poikkeus veneiden välillä oli erilainen aseistus.
Vartiomoottoriveneiden tarve ja arvostus näkyy hyvin Merivoimien esikunnan talvella -43 tekemästä alusten käyttöönoton kiireellisyysjärjestyksestä, jonka mukaan ensimmäisinä valmistuu jäissäkulkevat teräksiset tykkialukset eli tykkiveneet Uusimaa ja Hämeenmaa, miinalaivat Riilahti ja Ruotsinsalmi sekä panssarilaiva Väinämöinen.
Seuraavana näiden jälkeen oli kaikki VMV:t ennen esimerkiksi sukellusveneitä ja moottoritorpedoveneitä.
Ensimmäisen puolilaivueen alukset saivat vielä kolmannenkin järeän aseen, kun heinäkuussa Vemmoihin 8, 9 ja 10 asennettiin keskilaivalle 20ItK/M-43 eli ihan uusi Madsen ja VMV:t 12 ja 17 saivat keskiaseekseen neliputkisen urku-konekiväärin. VMV 11 oli saanut toisen Madsenin aikaisemmin, sillä siitä oli otettu perästä Bofors pois.
Keväällä oli todettu että laivojen käytössä olevat 40 mm Boforsit eivät riitä kaikkiin niitä tarvitseviin aluksiin, varsinkin, kun uudet aputykkiveneet Aunus ja Viena näitä tarvitsivat. Kyseiset kaksi Boforsia otettiin pois kakkoslaivueelta, joten nyt osastolla oli käytössä neljä 40 mm asetta.
Kaikkiin kakkoslaivueen ensimmäisen puolilaivueen veneisiin oli rakennettu alustat kolmea konetykkiä varten mutta osastolla ei ollut tarpeeksi Boforseja joka veneelle.
Aseita kierrätettiin siten, että pitempiaikaiseen remonttiin tai telakointiin menevä alus luovutti omansa aseettomalle palveluksessa olevalle.
Tämä oli yksinkertaista nyt, kun laivueen alukset olivat samanlaisia ja kaikissa oli samoille aseille sopivat kiinnityskohdat ja tarvike- ja ammusvarastopaikat sekä osaava lisämiehistö.
Aseistus ei ollut mikään kevyt varuste: Madsen painoi yli 300 kg ja Bofors laivalavetilla vajaan tonnin. Lisäksi ammuksia saattoi olla alusta kohti 1500 kg eli yli kolme tonnia tykkivarustus painoi ilman lisämiehistöäkin.
Lisäksi saattoi olla mukana vielä 6 125 kg:n syvyyspommia (pudottimineen 200 kg kappale), joten ylimääräinen taistelupaino oli yli neljä tonnia ja todellinen uppouma noin 40 tonnia.
Lisäpaino pudotti alusten alkuperäisen 23 solmun nopeuden 18 solmuun.
1.VMV.Lv.
Ensimmäiseen laivueeseen tuli menettyjen alusten tilalle kaksi Suojeluskunnan venettä, Suojeluskuntapurtta eli SP 41 ja SP 42.
Alukset oli rakennettu samana vuonna.
Veneet olivat Vemmojen kanssa samankokoisia mutta niissä oli konetehoa noin tuhat hevosvoimaa vähemmän ja niiden nopeus jäi noin 11 solmuun.
Nämä alukset aseistettiin 20 mm Madsen-tykillä. Toistakin suunniteltiin mutta tykkejä ei ollut antaa. Kuitenkin alusta asetta varten tehtiin.
Nämä veneet päätyivät sodan jälkeen Rajavartiolaitokselle tunnuksilla VMV 19 ja 20.
Kun vielä VMV:t 1 ja 2 saivat toisen Madsen-tykin peräänsä elo-syyskuussa 1943, oli ykköslaivueellakin tulivoimaa.
Elokuun lopulla laivueeseen liitettiin vielä SP 1. Tämä oli valmistunut 1935 ja oli ominaisuuksiltaan kahden edellisen kaltainen.
SP 1 liitettiin 1944 Rajavartiolaitokseen nimellä VMV 18.
Emälaivana toimi Kallbådagrund.
Kokemus oli osoittanut, että 4-5 täyttä lipasta asetta kohti ei aina riittänyt, joten lipasmäärä lisättiin kuuteen per Madsen.
Ykköslaivue toimi kuten ennenkin pääasiassa panssarilaivan saatto-osastona mutta siinä sivussa tehtiin kauppalaivojen saattoa, henkilökuljetuksia ja varsinkin sukellusvenepartiointia.
Kuten edellisenä kesänä, partioivat veneet Suursaaren länsipuolella joko pareittain, yhdessä miinalaivojen Ruotsinsalmi ja Riilahti kanssa tai yhteisoperaatioissa saksalaisten sotalaivojen kanssa.
Kesäkuussa 1943 ensimmäisen laivueen päälliköksi vaihdettiin Itäisellä Suomenlahdella erikoisoperaatioissa toiminut kapteeniluutnantti Helge Jääsalo.
Laivueen Merivartiolaitoksessa aikaisemmin palvelleet tunsivat uuden päällikkönsä entuudestaan, olihan hän toiminut aikaisemmin VMV 5:n päälikkönä ja MVL:n Suomenlahden Itäpiirin komentajana.
Elokuun 23. oli VMV 1 yhdessä miinalaiva Riilahden kanssa partiossa Tiiskerin eteläpuolella koneet sammutettuna kun yön pimeydessä kuului laivakoneitten ääni. Mereltä hyökkäsi kaksi venäläistä moottoritorpedovenettä ja ennen kuin Riilahti oli saanut koneensa käyntiin oli siihen osunut vihollisen torpedo.
Jälleen kerran joutui VMV 1 poimimaan merestä omia miehiä.
Nyt saatiin kannelle 11 miestä, heidän joukossa Riilahden päällikkö, Mannerheim-ristin ritari Osmo Kivilinna.
Aikansa turhaan etsittyään poistui VMV 1 paikalta ja vei pelastetut Väinämöiselle.
Kivilinna menehtyi vammoihinsa ykkösen peräkannella.
Ykköslaivueen veneet VMV 5 ja 6 alistettiin Saattajaosastolle toimimaan jonkun saattajahinaajan parina. Joskus sattui pariksi sotaa edeltävältä ajalta tuttu alus eli jompikumpi vartiohinaajista.
Syksyllä otettiin kumpikin vene vuorollaan suunniteltuun kahden-kolmen viikon kunnostukseen. Tällöin vaihdettiin veneisiin ainakin toisenlainen risteilykone.
Mitä muuta silloin tehtiin, valmisteltiinko nyt alusten polttoaineen vaihtoa eli bensiinimoottoreiden tilalle oli tulossa kaasuöljymoottorit?
Laivueen toiminta jatkui samanlaisena yli vuodenvaihteen, jolloin puualukset telakoitiin. VMV:t siirtyivät Turkuun ja SP:t Helsinkiin talvehtimaan.
I/2.VMV.Lv.
Toisen laivueen ensimmäinen puolilaivue sai vahvistuksekseen sotasaalismoottoritorpedovene Vasaman.
Vasama oli jäänyt moottoritorpedovenelaivueissa orvoksi, olihan se lajinsa ainoa eikä oikein soveltunut Mtv-laivueen uusien Jymy-, Hurja- ja Taisto-luokkien mukaan.
Vasaman nopeus oli noin 33 solmua ja siten se oli uusia veneitä yli kymmenen solmua hitaampi.
Toisaalta se oli Vemmoja viitisentoista solmua nopeampi, mutta aseistuksensa puolesta se sopi VMV-laivueeseen. Torpedoheittimet siinä oli ollut vain kaksi ja puoli kuukautta syksyllä 1942 ja se ampui vain kaksi T/39-torpedoa vihollista kohti 23.11.1942.
Aluksessa oli kaksi venäläistä 12,7 mm erittäin tehokasta raskasta konekivääriä ja perässä 20 mm Madsen ja 40 mm Bofors.
I/2.VMV.Lv. oli nyt tehokas iskunyrkki, olihan sillä seitsemän vahvaa alusta ja aikamoinen aseistus!
Ensimmäisen puolilaivueen sotapäiväkirjoja ei ole saatavana digitaalisessa muodossa joten sen tiedot on etsittävä muualta, pääosin Kevyen Laivasto-osaston sotapäiväkirjoista.
Purjehduskausi -43 alkoi jo huhtikuun 11. päivä ja alukset siirtyivät itään.
20.4. ampui VMV 9 vihollisen IL-2 rynnäkkökoneen alas Vanhankylänmaan luona ja toukokuun alussa puolilaivueen veneet olivat varmistamassa tykkivene Turunmaan nostoa Haapasaarilla.
23.5. I Puolilaivue alistettiin Moottoritorpedoveneosastolle.
Heti seuraavana yönä joutui VMV:t taisteluun viiden vihollisen moottoritorpedoveneen kanssa Seivästön eteläpuolella. Todettiin että vihollisen mtv:t oli nyt aseistettu kahdella tehokkaalla konetykillä. Myös vihollisen rannikkopatterit ampuivat suomalaisaluksia.
VMV 17 sai pahan osuman, jolloin kaksi miestä kuoli ja neljä haavoittui. Konehuoneeseen osunut ammus tuhosi apukoneen ja veneen molemmat konetykit vaurioituivat. Alus piti hinata Koivistolle ja myöhemmin Helsinkiin telakoitavaksi.
Taistelussa VMV:t tuhosivat kaksi vihollisalusta.
Toukokuun puolivälissä VMV:t 9 ja 12 ampuvat alas IL-2:n ollessaan Saarenpään laiturissa.
Partiointi idässä jatkui ja tuloksettomia taistelukosketuksia vihollisen kanssa saatiin.
Vasama liittyi laivueeseen 6.7.
15.7. VMV 9 kuljetti ylipäällikköä, kun tämä oli tarkastamassa Kevyttä Laivasto-osastoa Haminassa ja Hurpussa.
Heinäkuun puolesta välistä alkaen osallistui ensimmäinen puolilaivue kokeiluun, jossa Merivartiolaitoksen pikaveneestä AV 138 tehtiin kokeilualus, pikaraivaaja, joka teki raivaussyöksyjä syvälle vihollisen merialueelle jopa Kronstadtin lahdelle saakka.
Näissä iskuissa AV 138 raivasi uudella Y/43-kalustolla ja VMV:t suojasivat sitä.
Syöksyjä tehtiin useita.
AV 138:sta on oma postaus blogissani aikaisemmin.
10.8. VMV:t 9 ja 11 sekä Vasama kohtasivat ylivoimaisen vihollisosaston, johon kuului 15 vmv- ja mtv-venettä. Pienen ammuskelun jälkeen suomalaiset sumuttivat ja vetäytyivät taistelusta pyytäen omalta rannikkotykistöltä tulitukea (TAP eli tuliapupyyntö oli harjoiteltu kuvio, jossa omat alukset ilmaisivat selvästi paikkansa joten rannikkotykistö pystyi ampumaan kaikkea liikkuvaa niiden takana).
6.9. tapahtui VMV 10:ssä paha koneräjähdys ja tulipalo, joiden vauriot olivat melkoiset. Helsinkiin piti taas mennä alusta parsimaan.
Pari päivää myöhemmin suuri suomalaisosasto johon kuului kolme tykkivenettä, kuusi raivaajaa ja viisi Vemmaa joutui yli puoli tuntia kestäneeseen taisteluun usean vihollisaluksen kanssa. Ei vaurioita, ei tappioita, ei myöskään vahvistettuja tuhoamisia.
Syyskuun lopussa laivue sai 40 mm Boforseihin erityisiä sytytysammuksia, joissa oli nafta-fosfori-trotyylitäyte.
Näitä ei kuitenkaan sopivien maalien puutteessa päästy vielä kokeilemaan.
26.10. yritettiin taas raivaussyöksyä Kronstadtin lahdelle mutta pikaraivaaja AV 138 sai pohjakosketuksen, samoin sitä saattamassa olevat VMV 17 ja Vasama, jonka sota loppui sinä vuonna siihen.
Kun vielä 8 ja 9 sekä toisen puolilaivueen 13, 14 ja 15 olivat korjauksessa ja 10 täydennyksessä Kotkassa, oli koko laivueesta rivissä vain 11, 12 ja 16.
Marraskuun 1943 lopussa kaikki VMV:t paitsi toisen puolilaivueen VMV 16 olivat taas palvelukäytössä.
Meri jäätyi vuodenvaihteessa ja kaikki menivät Helsinkiin talvehtimaan.
Kevyen Laivasto-Osaston sotapäiväkirjojen liitteenä on valtava määrä tietoa osaston alusten tekemisistä, mm. niiden kulkemat matkat purjehduskauden aikana.
1.VMV.Laivueen 10 Vemmaa kulkivat huhtikuusta joulukuun loppuun yhteensä yli 33.000 meripeninkulmaa eli keskimäärin 5533 mpk/alus.
Yksin VMV 11 kulki toukokuussa yli 1800 mpk eli noin 60 mpk (110 km) vuorokaudessa.
II/VMV.Lv.:n neljän veneen kulkema matka 1943 oli 25900 mpk eli lähes 6500 mpk/alus.
Yhteensä koko laivue kulki merialueella, joka oli alle 50 mpk lännestä itään matkan, joka on melkein kolme kertaa maapallon ympäri!
II/2.VMV.Lv
Myös toisen puolilaivueen veneet aloittivat purjehduskautensa aikaisin ja ne olivat toiminta-alueellaan Suursaaren luona jo huhtikuussa.
Pienen hetken veneet 9, 10, 11 ja 17 muistelivat menneitä, kun ne oli alistettu Moottoritorpedoveneosastolle toukokuussa.
Osasto suoritti sukellusveneiden etsintää aluksi Suursaaren länsipuolella. Myös aseistamattomien alusten saatto kuului niiden työhön.
22.4. kuljetti VMV 15 Merivoimien komentajan kenraali Valveen Suursaareen.
Toukokuun 5. alistettiin kaksi osaston Vemmoista toimimaan Suursaarta puolustavan Rannikkotykistörykmentti 12:n kiinteän vedenalaisen kuunteluaseman osoitusten mukaisesti. Kaksi venettä kerrallaan majaili Suursaaressa kahden muun toimiessa Vanhankylänmaasta käsin tykkiveneitten pareina Luppi-Suursaari-väylällä vartiossa.
Veneiden tukikohtana toimi tarvittaessa myös Kuorsalo.
Vähintään yksi vene oli aina ulkona. Ajelehdittiin koneet sammutettuna pareina tai tykkiveneitten kanssa.
Öisin pidettiin väylävartiointia, jolloin pyrittiin estämään mahdollisia vihollisen lentokonemiinoituksia.
Alusten varustelua muutettiin: toinen Madsen-tykki tuli peräkannelle, vedenalaiset kuuntelulaitteet vaihdettiin tehokkaampiin kiinteisiin, lähiradiot vaihdettiin ja sumutuslaitteet uusittiin.
Kohtihyökkääviä lentokoneita tulitettiin ja osumiakin saatiin.
Syksyllä puolilaivueen toiminta siirtyi entistä enemmin itään ja ne toimivat ensimmäisen puolilaivueen kanssa yhteisissä operaatioissa.
Talvehtimaan mentiin muiden kanssa.
Viimeinen sotakesä: tappioita
Vartiomoottoriveneet talvehtivat samoin kuin edellisinä vuosina Helsingissä ja Turussa. Tykit oli taas kerätty pois ja niistä oli tehty tilapäisiä ilmatorjuntaosastoja.
Veneitä kunnostettiin tulevaa kesää silmälläpitäen.
VMV 12 tuho
Helsingissä annettiin 6.2.1944 18:15 ilmahälytys ja ensimmäiset viholliskoneet näkyivät taivaalla. Tutkaohjattu ilmatorjunta (Irjat, Raijat) olivat antaneet tiedon tulevasta jo 54 minuuttia aikaisemmin ja Suursaari oli ilmoittanut yli sadan koneen lentäneen ylitse.
Kaupungin voimakas ilmatorjunta aloitti sulkutulen, joka oli tarkkaa ja tehokasta.
Jälkeenpäin on laskettu, että it ampui 25 rautatievaunullista ammuksia taivaalle. Raskas it ampui 7719 ja kevyt 2745 kranaattia.
Vihollisen pommituksen osumatarkkuus oli 4,7 prosenttia!
Tämä oli ensimmäinen kevään suurpommituksista Helsingissä.
Aamulla tappiot laskettiin: Merivartioston vartiolaiva Vesta ja hinaaja Tuppura paloivat, hinaaja Melkki upposi ja tykkivene Hämeenmaa sai pommiosuman peräänsä.
Hietalahdessa tykkivene Turunmaa joutui upottamaan palavan kauppalaivan s/s Antareksen viidellä kranaatilla lastin pelastamiseksi.
Telakalla ollut VMV 12 sai pommiosuman ja tuhoutui täysin. Onneksi henkilötappioita ei ollut.
VMV 8 palo
Helsingin kolmannessa suurpommituksessa 26.2. 1944 Merivartiolaitos menetti taas aluksen, kun VMV 8 paloi.
Myös VMV 9, mtv Häijy ja emälaiva Louhi vaurioituivat.
Tämäkin pommitus oli raju. Ilmatorjunta ampui taivaalle 14240 raskasta ja 4432 kevyttä kranaattia. Nyt etukäteisvaroitus oli saatu jo puolitoista tuntia aikaisemmin, kiitos jälleen ilmavalvontatutkien.
Vihollinen pudotti 5182 pommia, joista huteja oli 93,5 %
Kaksi parhaista oli menetetty ennen kuin edes merelle päästiin!
Kulkukausi 1944
VMV:t nostivat sotalippunsa 15.4., kun VMV 1 ja VMV 2 siirtyivät Saaristomerelle sukellusvenepartiointiin.
Molemmissa oli taas kaksi Madsenia, it-kk. ja syvyyspommivarustus sekä kiinteä kuuntelulaite.
Entinen mtv Vasama oli nyt luokiteltu uudelleen ja se oli nyt VMV Vasama.
Sen kesä alkoi huonosti, sillä se ajoi karille Sörkan salmessa 19.5. ja joutui telakalle kuukaudeksi.
VMV:t 5 ja 6 siirrettiin Ensimmäiseen Saattajalaivueeseen (1.Saat.Lv.).
Ne toimivat Suomenlahden suulla sukellusvene-etsinnässä siten, että VMV 5 oli saattaja Kustaanmiekan ja VMV 6 saattaja Tursaksen parina.
Näissä Vemmoissa oli samanlainen aseistus kuin Ykkösessä ja Kakkosessa.
12.6. koottiin Osasto Väinämöiseen tutut veneet VMV 1 ja 2 sekä SP 41 ja 42.
2.VMV.Lv.
Jäljelle jääneet 8 diesel-Vemmaa muodostivat kakkoslaivueen yhdessä Vasaman (telakalla) ja SP 1:n kanssa.
VMV:t 9, 10, 11, 14, 16, ja 17 oli varustettu 40 mm Bofors-tykillä sekä kahdella Madsenilla.
VMV:t 13 ja 15 olivat alussa aseistettu kolmella 20 mm Madsen-ilmatorjuntakanuunalla.
Syvyyspommivalmius toki oli jäljellä mutta niitä ei aina kannettu mukana.
SP 1 kuljetti mukanaan kahta Madsenia.
Aseistus vaihteli lähes päivittäin sillä varsinkin Madsenit olivat arkoja aseita ja niissä tapahtui usein putkiräjähdyksiä. Uusia aseita ei aina ollut antaa viallisen tilalle.
Sattui jopa niin, että operoimaan lähteneen seitsemän veneen osastossa, jossa olisi pitänyt olla 21 eri asetta oli niitä ehjänä vain 12!
Madseneissa oli tapahtunut kymmeniä putkiräjähdyksiä. Tätä tutkittiin ja todettiin sen muutaman kerran johtuneen viallisesta ammuksesta mutta useimmiten siten, että kun oli ammuttu useita lippaallisia yhteen menoon, putki kuumeni.
Kun aseen automatiikka oli sellainen, että ampumisen loputtua aseeseen jäi yksi ammus patruunapesään, tämä saavutti kriittisen lämpötilan ja räjähti rikkoen aseen.
Ammusta ei saanut pois muuten kuin irroittamalla lippaan (40 tai 60 patruunaa) ja ampumalla se viimeinen patruuna jonnekin...
Kesäkuussa varsinkin 40 mm Bofors-ammukset olivat käytännössä loppu ja Laivaston Esikunta antoi määräyksen kaiken turhan ampumisen välttämiseksi.
Pääesikunta puuttui kuitenkin kieltoon ja ilmoitti, että on ammuttava silloin, kun tarvitsee! Ammuksia täytyy jossain olla ja ne pitää antaa Merivoimille!
Samaan aikaan panssarilaiva Väinämöinen suoritti harjoitusammuntoja mm. Boforseilla ja kulutti vähiä varastoja! Tätä ei kovin myönteisesti katsottu rintamalaivueiden aluksissa...
Ammuksia saatiin lisää, sillä olihan niitä varastoissa Ilmavoimien kätköissä. Virosta saatiin saksalaisilta juhannuksena 4000 40 mm ammusta Laivastolle silloin kun ei ollut enää kuin tyhjät putket.
Pian ammustilanne parani. Niin myös niiden tarve moninkertaistui.
Kesäkuussa 1944 alkoi vihollisen suurhyökkäys maarintamalla ja myös merellä tilanne kiristyi.
Nyt oli vastustajalla heittää peliin jopa kymmenien vahvasti aseistettujen pinta-alusten osastoja ja lentokoneitten määrä merialueilla moninkertaistui.
Vihollisen ilmavoimilla oli nyt käytössä runsaasti uusia, tehokkaita konetyyppejä ja lähes kaikki liikkuminen merellä piti varmistaa monilla ilmatorjuntaan kykenevillä aluksilla.
20 mm Madsen oli nyt lähes tehoton panssaroituja IL-2 maataistelukoneita vastaan mutta toisaalta 40 mm Bofors ei ollut liikkeissään tarpeeksi nopea syöksypommittajia torjumaan. Jonkinlaiseen torjuntaan pystyttiin, kun käytössä oli molempia.
Vemmoilla oli!
Edes laivaston "oikeissa" sotalaivoissa ei ollut kaikissa VMV:n tasoista ilmatorjuntaa: tykkiveneet Turunmaa ja Karjala oli aseistettu vain kolmella Madsenilla, miinalaiva Ruotsinsalmella oli Bofors ja kaksi Madsenia, kuten Vemmoilla. Moottoritorpedoveneillä oli 20 mm Madsen tai Breda ja joillakin lisäksi raskas konekivääri.
Tykkiveneillä Uusimaa ja Hämeenmaa oli kaksi Boforsia ja yksi Madsen mutta niihin oli keväällä vaihdettu päätykistöksi saksalaiset 105 mm merikanuunat, jotka tarvittaessa pystyivät ilmatorjuntaan.
Loppukesästä niiden kansirakenteen takaosaan rakennettiin tykkiasemat kahdelle 20 mm Madsenille, joten niitä oli lopulta 3.
Aputykkiveneillä Viena ja Aunus oli likimain VMV:n vertainen it-aseistus.
Varsinaisia ilmatorjuntasaattajia ei laivastolla ollut vaikka niitäkin suunniteltiin.
Keväällä oli tutkittu saksalaisalusten ilmatorjunta-aseiden suojakilpiä ja niistä saatujen tietojen perusteella vartiomoottoriveneiden Bofors-tykkeihin päätettiin lisätä suojakilvet. Tästä olisi seurannut jälleen 275 kilon lisäys jo ennestään ylipainoisten alusten massaan. Kilpiä valmistettiin mutta mihinkään veneeseen niitä ei ehditty asentaa.
Huhtikuun lopulla 2.VMV.Lv. saapui toiminta-alueelleen Suursaaren itäpuolelle. Varsinaiseksi tukikohdaksi muodostui Vanhankylänmaa, jonne laivue sai tukikohdakseen asuntoproomun Hel.LA 7.
Laivue varmisti raivaajia, saattoi linnakkeiden yhteysaluksia, kuljetti korkeita upseereita ja oli usein miinalaiva Ruotsinsalmen ilmatorjunta-apuna.
Toimittiin pareina ja neljän tai kuuden veneen ryhminä.
17.5. olivat kaikki isot Vemmat yhtä aikaa mukana, kun laivue partioi Lupin ja Suursaaren välillä.
Myös seuraavana yönä kaikki VMV:t olivat liikkeellä, kun ne suojasivat miinalaivojen Ruotsinsalmi ja Louhi suorittamaa miinoitusta Haapasaaren ja Suursaaren välillä.
Laivueen loput alukset saapuivat, SP 1 27.5. ja Vasama 3.6.
3.6. yöllä VMV:t 10, 11 ja 17 olivat taas varmistamassa Ruotsinsalmen miinoitusta laivueen päällikön kapteeniluutnantti Peuranheimon (VMV 11) johdolla.
"Yhdentoista" pursimies kersantti Karo huomasi periskoopin 30 metriä aluksen perän takana ja laivueen päällikkö aloitti tulituksen konekiväärillä määräten samalla syvyyspommihyökkäyksen.
Pudotettiin 6 pommia, joista vain neljä räjähti. Hetken päästä nähtiin taas periskooppi pinnalla ja sitä tulitettiin kaikilla aseilla. Varmuutta sukellusveneen tuhoutumisesta ei saatu.
VMV 11 päällikkö vänrikki Lindroos kirjoitti sotapäiväkirjaan sanat, joita korkeammat upseerit myöhemmin kritisoivat ja moittivat: "...oli havainto sikäli ehdottoman varma, että vain kokemusta vailla olevat henkilöt voivat asiaa epäillä."
Partioinnit, saatot ja varmistukset jatkuivat, nyt mentiin pitkälle itään Tuppuraan ja Koivistolle saakka, usein kahdeksankin aluksen voimalla.
17.6. VMV:t 9, 13, 16 ja Vasama olivat taas varmistamassa Ruotsinsalmen miinoitusretkeä Tiurin saaren eteläpuolella, kun miinalaiva ilmoitti vilkulla Vasamalle: "MT-veneitä lännessä".
Vasama ampaisi täydellä vauhdilla liikkeelle jättäen hitaammat VMV:t taakseen. Se havaitsi neljä paikoillaan olevaa vihollista, joiden kimppuun se syöksyi kaikilla aseillaan ampuen. Yksi vihollinen pakeni ja toinen jäi paikalleen tulen lamauttamana. Vasama vaihtoi maalia ja ampui eri venettä.
Nyt kolme VMV:tä olivat päässeet tuhannen metrin etäisyydelle ja ampuivat veneryhmää, jossa myös Vasama oli.
Yksi vihollinen pääsi vaurioituneen toverinsa luo ja evakuoi sen miehistön. VMV:t tulittivat edelleen ja osuivat jopa Vasamaan, sillä sen valopistooli oli saanut osuman eikä sen miehistö pystynyt ampumaan omaa tunnusta!
Vasama otti kaapatun vihollisveneen hinaukseen ja silloin muut suomalaiset vihdoin tunnistivat sen.
VMV:t 13 ja 16 ottivat vihollisaluksen hinaukseen ja lopulta väliinsä kuljettaen sen suomalaisen moottoritorpedovenelaivueen emälaivalle Klamilaan.
Reikäinen Vasama meni suoraan Suur-Mustaan sairaalalaiva Seagull II:lle viemään haavoittuneen matruusin hoitoon.
Kaapattu alus liitettiin myöhemmin omaan mtv-laivueeseen nimellä V 3.
Kesäkuun puolenvälin jälkeen laivueen toiminnan painopiste siirtyi itään Viipurinlahdelle ja Koiviston suuntaan.
Maa-armeija pakeni ylivoimaista vihollista ja kaikki mahdolliset alukset määrättiin suorittamaan armeijan evakuointeja rannikolla. VMV:t olivat tietysti mukana saattamassa ja antamassa ilmatorjuntatukea.
Vihollisella oli suvereeni ilmaherruus alueella ja sen lentokoneet hyökkäsivät pientenkin yksiköiden kimppuun. VMV:t saivat tästä oman osansa mutta vielä vältyttiin tappioilta, joita oli varmasti tulossa.
VMV 17 loppu
Kello oli vasta 07:45 aamulla 18.6.1944, kun VMV-laivue koki päivän kolmannen ilmahyökkäyksen.
Nyt 18 IL-2 maataistelukonetta kävi yksin liikkuneen VMV 17 kimppuun pommittaen ja ampuen konetykeillään. Neljä minuuttia jaksoi alus taistella vastaan kaikilla aseillaan kun pommin täysosuma lamautti sen toimintakyvyttömäksi, konetykkituli sytytti sen palamaan ja hylky ajautui rantaan.
Kuusi miehistön jäsentä sai heti surmansa ja kymmenen haavoittui pahasti. Näistä vielä kaksi kuoli vammoihinsa.
Merivartiolaitoksen alkuperäisiä miehiä oli menetettyjen joukossa kolme kuollutta ja yksi haavoittunut.
VMV 13 sai ikävän tehtävän viedä kaatuneet ja haavoittuneet pois. VMV 11 ajoi hylyn viereen ja evakuoi sieltä kaiken käyttökelpoisen, mm. Bofors-tykin putken.
Haavoittunut laivueen päällikkö kapteeniluutnantti Peuranheimo ylennettiin vielä saman vuorokauden aikana komentajakapteeniksi ja laivueen päälliköksi Peuranheimon tilalle nimitettiin kapteeniluutnantti Helge Jääsalo.
Tuore laivueenpäällikkö oli seuraavana päivänä mukana, kun VMV:t 6, 13, 16, Vasama ja SP 1 sekä neljä mt-venettä ja aputykkivene Aunus lähtivät Tiurinsaaren ja Ruonnin eteläpuolelle saattamaan ja varmistamaan miinoitusosastoa, johon kuuluivat miinalaiva Ruotsinsalmi ja tykkiveneet Hämeenmaa, Uusimaa ja Turunmaa.
Samana päivänä oli VMV:t 5 ja 6 siirretty Osasto Väinämöisestä toiseen VMV-laivueeseen ja ne saapuivat itään 26.6.
Operaatio "Steinhäger" 27.6.1944
Vain viikkoa aikaisemmin oli vihollinen miehittänyt aikaisemmin tyhjän Narvin saaren ja siitä oli muodostunut epämukava tarkkailupiste, josta pystyttiin seuraamaan suomalaisten ja saksalaisten alusten liikkeitä koko rannikkokaistalla.
Tilanne oli vähän samanlainen kuin vuodenvaihteessa 1941-42 Suursaaren kohdalla: tyhjästä saaresta ei oltu kiinostuneita kuin vasta sitten, kun vihollinen oli sen miehittänyt ja nyt se haluttiin saada omaan hallintaan vaikka väkisin.
Tätä varten muodostettiin maihinnousuosasto, jota johti 2.VMV.Lv:n päällikkö kapteeniluutnantti Jääsalo.
Jääsalolla oli käytettävissään yhtä vaille kaikki vartiomoottoriveneet eli 10 alusta sekä varsinaisen maihinnousuryhmän kuljetusta varten 11 isoa moottorivenettä.
Myös yhdeksän suomalaista moottoritorpedovenettä oli mukana.
Saksan laivastosta operaatioon osallistui tulitukiyksikkönä kolme isoa torpedovenettä (T 8, T 10, T 30), viisi valtameriraivaajaa, M-bootia (M 15, M 18, M 19, M 22 ja M 30) sekä neljä R-luokan raivaajaa.
Tällä osastolla oli käytössä yhteensä 16 105 mm merikanuunaa ja yli 50 ilmatorjunta-asetta.
Maihinnousuosasto lähestyi yön pimeimpänä hetkenä Narvia ja saksalaiset aloittivat saaren moukaroinnin. Tässä vaiheessa operaatio meni pieleen: saksalaiset käyttivät erilaista aikataulua kuin maihinnousuosasto odotti ja he lopettivat tulituen ennenkuin suomalaiset olivat tarpeeksi lähellä saarta.
Jääsalo yritti saada yhteyden tykkiosastoon radioryhmän avulla mutta nyt tekniikka petti eikä radioyhteys toiminut. Lopulta Jääsalo ajatti johtoaluksensa saksalaisen M-bootin kupeelle ja yritti saada saksalaisia aloittamaan tulituksen uudelleen.
Saksalaiset vetosivat annettuun aikatauluun eivätkä enää ampuneet.
Tässä vaiheessa Jääsalo oli pakotettu keskeyttämään operaation.
Kun operaation nimenä oli tunnettu saksalainen yrttisnapsi oli sopivat sanat sen lopettamiseksi "Flasche Leer" eli pullo tyhjä.
Operaatioon osallistui 42 alusta ja yli tuhat miestä mutta mitään ei saavutettu.
Riita syyllisistä jatkui vielä pitkään, kumpikin osapuoli piti toista syynä epäonnistumiseen. Narvi jäi viholliselle.
4.7. olivat VMV:t 5, 6, 10, 11, 15 ja 16 suojaamassa taisteluosastoa, johon kuuluivat tykkiveneet Hämeenmaa, Uusimaa, Turunmaa, aputykkivene Viena, kaksi suomalaista mtv:tä sekä neljä saksalaista, suomalaisille alistettua tykkilauttaa (AF).
Viipurinlahden itäpuoli oli jo vihollisen miehittämä ja patterit Tuppurasta, Pullinniemestä ja Alvatinniemestä moukaroivat suomalaisosastoa, joka vastasi tuleen.
Kello 15:50 11 vihollisen moottoritorpedovenettä teki torpedohyökkäyksen osastoa kohti mutta siitä selvittiin ja torpedot väistettiin.
16:20 15 IL-2 teki pommi- ja konetykkihyökkäyksen aluksia kohti ja tunnin päästä hyökkääviä maataistelukoneita tuli 90 lisää.
18:45 taas 4 IL-2 ja 19:25 taas lisää, nyt 26 samanlaista! Näistä VMV 10 ampui yhden alas. Illalla 20:45 laivue pääsi lepoon Pukkioon.
Ampumatarvikkeita VMV:t käyttivät 797 40 mm ja 3111 20 mm ammusta! Kun muistaa, että kesäkuussa Merivoimat saivat ensihätään 4000 40 mm ammusta Kotkaan koko laivastolle niin nyt neljä vartiomoottorivenettä ampui 20 prosenttia tuosta määrästä yhdessä iltapäivässä!
Mikä olikaan koko päivän ammuskulutus, sillä muulla osastolla oli käytössä 15 merikanuunaa ja noin 50 ilmatorjunta-asetta?
Tappioitakin tuli, onneksi vain materiaalisia: VMV 5 sai kaksi osumaa maataistelukoneen 23 mm kanuunasta ja reikien lisäksi toisen pääkoneen kytkin vaurioitui, "Kympin" keula-Madsenissa tapahtui putkiräjähdys ja VMV 15 B-tykissä ja toisessa Madsenissa oli pikkuvikoja, kuten myös VMV 16 yhdessä Madsenissa.
VMV 11 kärsi eniten: Boforsin putkiräjähdys ja toisesta Madsenista meni jousi poikki.
Aluksen runkoon tuli useita sirpalereikiä ja lähelle osunut pommi aiheutti vuodon, jonka veneen pumput juuri ja juuri pystyivät pitämään kurissa.
Ei tämä ollut mitenkään poikkeuksellinen päivä laivueelle, lisää samanlaisia seurasi!
SP 1 ampui 5.7. Pukkion luona vihollisen kaksimoottorisen Boston-pommikoneen alas käyttäen ainoastaan 44 ammusta eli vajaan lippaallisen! Merivoimien Esikunnan tilastojen mukaan 20 mm Madsenin keskimääräinen ammuskulutus oli noin 525 ammusta yhtä tuhottua lentokonetta kohti.
10.7. laivueeseen liitettiin taas uusi, erityyppinen alus, kun vartiotykkivene VTV 1 saapui Helsingistä.
Tämä kummallisuus, jonkalaisia Neuvostoliiton laivasto käytti useitakin rintamallamme, oli panssaroitu raskas moottorivene, jonka pääaseena oli hyökkäysvaunun torni 76 mm tykkeineen. Lisäksi aluksella oli useita pienikaliberisia konekivääreitä, osa niistä panssaroiduissa torneissa.
Alus kaapattiin hyökkäysvaiheen aikana Virolahdella ja vaikka vielä nykyinenkin venäläinen historiankirjoitus tukeutuu neuvostoaikaisiin dokumentteihin ei sitä näistä lähteistä huolimatta oltu räjäytetty palasiksi.
Kivelle se oli ajettu ja ainoa näkyvä vika siinä oli jonkinlainen epäjärjestys kannella vihollisen jäljiltä.
Tämä alus on mainittu usein torpedoilla aseistetuksi mutta ei siinä milloinkaan ainakaan suomalaisten haltuunoton yhteydessä tai senkään jälkeen mitään torpedovarustusta ollut.
Pienellä työllä se syksyllä -41 liitettiin omaan laivastoomme ja se palveli entisiä isäntiään vastaan ensin Suomenlahdella ja keväästä 1942 alkaen Äänisjärvellä suomalaisena tykkiveneenä. Sen aseistusta muutettiin yhden Madsen-tykin lisäämisellä.
Kesäkuun lopulla 1944 se nostettiin rautatievaunuun Uusiselässä Äänisellä ja tuotiin Suomenlahdelle ja liitettiin nyt jo kovin kirjavaan VMV-laivueeseen.
Tukikohdaksi määrättiin Pitkäpaasi.
Merellä alus oli lähes hyödytön!
Saatot ja varmistukset tietysti jatkuivat. Nyt uutena saatettavana oli saksalaisia sukellusveneitä, jotka Kriegsmarine oli hätäpäissään määrännyt Suomenlahdelle, sillä ei niillä enää lännessä mitään toimintamahdollisuutta ollut.
Vehkalahden Nuokkoihin syntyi sukellusvenetukikohta, josta käsin operoi kaikkiaan 15 U-bootia. Tästä kirjoitan myöhemmin...
Heinäkuun 18. laivueen päällikkö Helge Jääsalo ylennettiin komentajakapteeniksi.
Aikamoinen oli tämän pystyvän upseerin arvonnousu, sillä talvisodan oli hän aloittanut aliluutnanttina.
Myöhemmin Jääsalo tuli tunnetuksi Merenkulkuhallituksen pääjohtajana, jonka toimikautena Pohjanlahden satamat avattiin pysyvästi talvimerenkululle.
Toiminta-alue supistui vihollisen ottaessa haltuunsa entistä enemmän entistä Suomen saaristoa. Laivueen toiminta kuitenkin jatkui samanlaisena mutta kovat taistelukosketukset viholliseen harvenivat.
Saatot ja varmistukset keskittyivät Haapasaaren ja Suursaaren suuntaan, Someri oli itäisin paikka, missä toimittiin.
Elokuun neljäntenä VMV 9 ampui Kotkassa alas yksinäisen vihollisen maataistelukoneen, joka putosi Kuutsalon itäpuolelle.
16.8. päättyi VMV:iden 1, 2, 5 ja 6 alistus Kevyelle Laivasto-osastolle ja VMV-laivueelle ja ne määrättiin länteen Osasto Väinämöisen käyttöön.
VMV:t 5 ja 6 aseistettin Kotkassa kolmannella Madsenilla, joka sijoitettiin ajohytin eteen entisen it-konekiväärin paikalle.
Veneet eivät kuitenkaan poistuneet merialueelta vaan jäivät kakkoslaivueen käyttöön toistaiseksi.
1.9. VMV:t 9, 10 ja Vasama saattoivat kuusi saksalaista moottoritorpedovenettä eli Schnellbootia Ristniemeen, johon jäivät niiden paluuta odottamaan.
Takaisin tuli vain viisi, sillä S-80 oli ajanut miinaan.
Kovin turha oli näiden S-bootien operaatio: Aikaisemmin saksalainen sukellusvene U-250 oli jäänyt vihollisen vartioveneen saaliiksi ja upotettu syvyyspommeilla.
Nyt saksalaiset halusivat tuhota U-bootin hylyn syvyyspommeilla suojellakseen siellä olevia sotasalaisuuksia. Venäläiset olivat kuitenkin nostaneet U-250:n hylyn ja vieneet sen Kronstadtiin.
Aluksesta he saivat ensimmäisen kerran saaliikseen erittäin salaisen Enigma koodinpurkukoneen ja sen käyttöohjeita. Lisäksi aluksesta saatiin Neuvostoliitolle aikaisemmin tuntemattomia "Zaunkönig" akustisia torpedoita.
Seuraavana päivänä laivueen entinen päällikkö komentajakapteeni Peuranheimo tuli haavoistaan toipuneena takaisin ja komentajakapteeni Jääsalo palasi takaisin tykkiveneille ottaakseen tykkivene Uusimaan sekä tykkiveneosaston päällikkyyden taas itselleen.
Vihollisuudet Neuvostoliiton kanssa päättyvät ja aselepo astui voimaan 4.9.1944.
Seuraavana päivänä lähtivät VMV:t 9 ja 13 hakemaan Viron rannikolta Vaindlosta pois suomalaisen viestiosaston.
8.9. VMV:t 10, 13, 14, 15 ja 16 lähtivät saattamaan "numerohinaajia" (Neuvostoliiton Suomesta tilaamia isohkoja hinaajia, jotka Merivoimat kuitenkin ottivat omaan käyttöönsä. Niistä ensimmäinen, telakkanumero 761 ristittiin Viipuriksi mutta muut kolme eivät saaneet muuta nimeä kuin telakkanumeron eli 762, 763, 764) Ristniemeen, jossa nämä pelastivat ilmapommituksessa vaurioituneen höyrylaiva "Esbjörnin". Tämä oli viimeinen Viipurista poistunut suomalainen rahtilaiva ja vihollisen pommit pysäyttivät sen kotimatkalla.
Suursaari 15.9.1944
14.9. lähtivät VMV:t 10 ja 14 Suursaareen tehtävänään viedä pois viimeiset saaressa olevat saksalaiset. Osastoa johti kapteeniluutnantti Heimo.
Puolen yön jälkeen 15.9. laski saksalainen R-luokan raivaaja aallonmurtajan sisäpuolella olevien VMV:den kylkeen. Aluksesta astui komentajakapteeni Kieffer, suomalaisille tuttu sodan alusta asti M-boot-laivueen päällikkö.
Saksalaiset olettivat, että entiset aseveljet eivät tekisi vastarintaa kuin nimellisesti ja luovuttaisivat strategisesti tärkeän Suursaaren heille.
Saaren päällikkö everstiluutnantti Miettinen piti kuitenkin kiinni saamistaan ohjeista ja solmitun aselevon määräyksistä ja kieltäytyi luovuttamasta saarta taisteluitta.
R-bootista ryntäsi aallonmurtajalle maihinnousuryhmän etujoukko samalla kun lisää saksalaisaluksia saapui satamaan. Vartiomoottoriveneiden miehistöt otettiin vangeiksi ja heidät vietiin maihin vartioituna.
Alkoi saksalaisten operaatio "Tanne Ost", jonka tarkoituksena oli pitää stategisesti tärkeä saari omassa hallinnassa. Valtavaan merioperaatioon oli sidottu Viron puolella yli 60 alusta ja Itämerellä oli odottamassa raskaita risteilijöitä, hävittäjiä ja sukellusveneitä.
(Tästä kirjoitan myöhemmin, muistiinpanot on minulla olemassa)
Suuri maihinnousuoperaatio Suursaareen alkoi ja alussa saksalaiset saivat kohtalaisen jalansijan saarelle. Everstiluutnantti Miettinen oli kieltänyt Suurkylän sataman tulittamisen, koska siellä oli useita omia laivoja mutta tilanne muuttui sen verran vakavaksi, että lopulta oli ammuttava myös satamaan.
Tässä yhteydessä saaren puolustajien pääasiassa kranaatinheittimien tuli tuhosi VMV:t 10 ja 14. Sotatoimien yhteydessä niiden satamassa olevista miehistä haavoittui kahdeksan.
Sattuman oikkua oli se, että samassa aallonmurtajassa olevat yhteysalus Porkkala, sukeltajien tukialus Vinha ja kaapelialus KA 2 säilyivät ehjinä mutta niiden miehistöstä kahdeksan kaatui! Ainoastaan hinaaja Taipale vaurioitui vakavasti.
Sotaa käytiin entisiä aseveljiä vastaan mutta pian saari oli taas kokonaan puolustajien hallinnassa ja sadat saksalaiset sotavankeja.
Merellä tuhottiin kymmenkunta saksalaisalusta ja pari saatiin ehjänä sotasaaliiksi ja ne olivat pian omassa käytössä tyhjentämässä saarta.
Merellä toinen VMV-laivue kaappasi 15.9. ajelehtivan saksalaislautan ja kolme syöksyvenettä.
17.9. VMV:t 5 ja 6 poistuivat länteen Osasto V:n käyttöön.
Jäljelle jääneet VMV:t osallistuivat tulevina päivinä välirauhansopimuksen mukaiseen Suursaaren evakuoimiseen ja saattoivat pieniä kauppalaivoja ja hinaajia Kotkaan ja Haminaan.
Vielä jatkui vartiomoottoriveneiden sota, sillä 3.10. siirrettiin Perämerelle laivasto-osasto, johon kuuluivat tykkiveneet Hämeenmaa ja Uusimaa sekä VMV:t 15 ja 16
Mukana oli kaksi toisen VMV-laivueen päällikköä eli Peuranheimo Vemmojen mukana ja Jääsalo tykkiveneryhmän päällikkönä.
Lokakuun lopussa nämä poistuivat kuitenkin alueelta.
Sota oli ohi ja maa palasi rauhantoimiin. Jälleenrakennus alkoi, samoin massiiviset sotakorvaukset.
Merivartiolaitos itsenäisenä Sisäasianministeriön alaisena laitoksena oli käytännössä lopetettu jo syksyllä 1939.
Kesällä 1943 oli saksalaisilta ostettu Laatokalla kaksi Siebel-tyyppistä maihinnousulauttaa sekä neljä Infanterietransport-venettä, jotka liitettiin Laatokan Laivasto-osastoon likimain niiden saksalaisilla numeroilla mutta nimettiin Suomessa vartiomoottoriveneiksi VMV 101, VMV 103, VMV 104 ja VMV 105.
Vaikka niitä tutulla nimellä kutsuttiin, ei niillä ole mitään tekemistä tämän yhteenvedon kanssa.
Sen vielä mainitsen, että tämä Laatokalla toiminut voimakas lauttaosasto ei ollut Saksan Merivoimien (Kriegsmarine) vaan Ilmavoimien (Luftwaffe) alainen!
Rajavartiolaitoksen synty
22.12.1944 säädettiin Rajavartiolaki. Väliaikaisena kokoonpanona siihen kuului Merirajarykmentti (MRR) ja sen väliaikaiseksi komentajaksi tuli Merivartiolaitoksen entinen päälliikkö komentaja Väinö Miettinen alaisenaan Kotkassa komentajakapteeni H. Jääsalo, Turussa kom.kapt. A. Ramela, Ahvenanmaalla kom.kapt. O. Wrede ja Pohjanlahdella kom.kapt. H. Enqvist.
1.12.1944 Puolustusvoimat siirtyivät rauhankannalle. Kuitenkin Merivartiolaitoksen alistus Merivoimille jatkui.
VMV:t osallistuivat sodanjälkeiseen miinanraivaukseen ainakin vuoteen 1948.
Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin osana rauhansopimusta ja sen omaisuus siirtyi Puolustusvoimille, joka siirsi entiset Suojeluskuntapurret SP 1, SP 41 ja SP 42 uudelle organisaatiolle nimillä VMV 18-20 ja näistä tuli sodassa menetettyjen tilalle edes pieni hyvitys.
Ei ihan mitättömät alukset voineet korvata niitä, jotka menetettiin, niitä parhaimpia kaikista!
Tästä voi jatkaa kuka haluaa, minä en enää tee muuta kuin lisäilen tekstin väliin kuvia ja teen pienen yhteenvedon aluksista...
23.2.2018: Tämä on jäänyt muiden hankkeiden takia vähän kesken mutta pääosa asiasta siellä jo on. Sen lupaamani aluskohtaisen yhteenvedon kyllä vielä teen.
4.4. eli pääsiäisen jälkeen pidän Kotkan Merikeskus Vellamossa esitelmän tähän aineistoon pohjautuen.
Lukekaa vanhempia blogitekstejäni, on siellä muutakin...ette varmaan tienneet mitään sotasaalisveneistä A 60-67, GS 1, GS 2 tai AP 100 ja 101?
Siellä ne ovat, vähän aikaisemmin, vähän miinankuljetuslaiva Otterin tarinan jälkeen...
Pekka
Varmistuslaivueen veneet toimivat pääasiassa panssarilaivojen Ilmarinen ja Väinämöinen saatto-osastona. Ainakin kaksi Vemmaa oli koko ajan näiden mukana ja muut suorittivat kauppalaivojen saattoja tai sukellusvenevartiointia sekä muita operaatioita.
13.9. 1941 VMV:t 1, 14, 15 ja 16 olivat mukana, kun laivaston lippulaiva Ilmarinen ajoi miinaan Suomenlahden suulla ja tuhoutui.
VMV 1 ajoi keulansa kiinni kaatuneen panssarilaivan keulaan ja pelasti pohjan päältä 57 miestä sekä yhden merestä. VMV 16 laski jollansa ja onki merestä 51 miestä.
VMV 12 Hangon luona 1941. Hetki kuvan ottamisen jälkeen 12 ja kuvausveneenä ollut
VMV 5 törmäsivät ohjausvirheen johdosta toisiinsa ja joutuivat telakalle. SA-kuva
VMV 5 törmäsivät ohjausvirheen johdosta toisiinsa ja joutuivat telakalle. SA-kuva
Erillisen Laivasto-osaston kahdeksan VMV-alusta toimivat kiinteässä yhteistyössä Moottoritorpedovenelaivueen kanssa. Osasto Carringin veneet varustettiin tarpeen mukaan joko miinakiskoilla tai torpedoheittimillä.
Menestystäkin tuli: Jo sodan kolmantena päivänä pidätti VMV 10 vihollisen MBR-2 lentoveneen.
21.7. teki VMV 5 syvyyspommihyökkäyksen ja upotti vihollisen M-97 sukellusveneen.
Samana päivänä VMV 6 hyökkäsi sukellusveneen kimppuun mutta tätä ei pystytty todistamaan tuhotuksi.
Kun 24.8. MTV-laivue ja osasto Viinamäen VMV:t 5, 6, 8 ja 12 siirtyivät itään, aluksi Kuorsaloon jäi osasto Carringin neljä venettä Pirttisaareen.
Veneistä ainakin 10 ja 17 oli varustettu torpedoilla ja VMV 9 miinakiskoilla.
Yöllä 27.8. Carring teki "väkivaltaisen tiedustelumatkan" mutta mitään ei näkynyt.
Illalla 28.8. Carring sai käskyn toimia tavallista idempänä, sillä 5 saksalaista moottoritorpedovenettä toimi normaalilla partoialueella.
Yöllä Carring näki vihollisen aloittaneen Tallinnan evakuoimisen. He laskivat merellä 123 itään matkalla olevaa alusta. Jumindan niemen luona luutnantti Jorma Smolander (VMV 17) ampui torpedon kolmimastoisen purjelaivan "Atan" perään joka upposi.
Vielä samana yönä osasto kaappasi merellä kaksi hinaajaa nimeltään "Paldiski" ja "I-18". Alukset ja yli 50 vankia tuotiin Helsinkiin ja liitettiin laivastoon nimillä HelLa 1 ja HelLa 2.
Seuraavana yönä saaliina oli 250 tonnin proomu, jossa on arvokas lasti. Osasto toi senkin Helsinkiin.
Kaapatut hinaajat Helsingissä. SA-kuva
Merisodan painopiste siirtyi itään syksyllä 1941. Siellä toimi edelleen Erillinen Laivasto-osasto.
Lännessä ainoastaan Hangon motin vartioinnissa tarvittiin laivastovoimia. Kun vielä alunperin Hangon länsipuolelle jääneet tykkiveneet saatiin tuotua Hangon ohi itään, jaettiin myös VMV:t uudelleen.
Tykkiveneistä Uusimaa ja Hämeenmaa sekä miinalaivoista Ruotsinsalmi ja Riilahti muodostettiin osasto Pukkila, jolle toisen mtv-puolilaivueen veneet 9, 10, 11 ja 17, vahvistettuna Varmistuslaivueen VMV 13:ta alistettiin.
Torpedoheittimet olivat suureksi osaksi rannalla ja veneet operoivat miinakiskoilla varustettuna.
Osasto toimi Helsingin ja Pellingin suunnassa Jumindan miinakenttää vartioiden ja Hangosta poistuvia vihollisia kytäten.
Vielä marraskuun alussa 9, 11 ja 17 varustettiin torpedoilla kun vahva vihollisen saattue oli tavoitettu mutta jäätyneet torpedot eivät toimineet. Lihava saalis pääsi karkuun.
Alukset siirtyivät joulukuussa 1941 Helsinkiin talvehtimaan ja niiden aseet luovutettiin taas ilmatorjuntakäyttöön.
1942: Uudet laivueet
Talvella 1942 vartiomoottoriveneiden ryhmitys ja aseistus suunniteltiin uudestaan.
Kahden veneen (VMV 1 ja VMV 2) siirtoa Laatokalle suunniteltiin, mutta tämä peruttiin 23.5.1942. Näihin kuitenkin rakennettiin talven aikana vahvistukset perään miinakiskoja varten.
Torpedoja ei enää aluksiin suunniteltu. Syitä oli useita: Merellä ei enää ollut vihollisen suuria pinta-aluksia, olihan lähes koko Suomenlahti Suomen ja Saksan hallinnassa eikä lentokoneen hintaisia torpedoja kannattanut mitättömiin maaleihin tuhlata.
Myöskään Vemmojen nopeus ei riittänyt tehokkaaseen torpedotoimintaan.
Lisäksi laivasto oli saanut kolme moottoritorpedovenettä sotasaaliiksi ja Italiasta sekä myös kotimaasta oli luvassa useita moderneja veneitä.
Talven aikana oli tutkittu mahdollisuutta varustaa kaikki VMV-veneet toisella tykillä.
Nyt haluttiin asentaa veneisiin 40 mm Bofors-tykit.
Pian todettiin, että pieninumeroisiin veneisiin eli VMV 1, 2, 5 ja 6 ei 40ItK/B-tykkiä voitu asentaa. Niiden ohjaushytti oli mittansa takempana kuin uudemmissa joten perään ei yksinkertaisesti jäänyt tarpeeksi tilaa!
Kuitenkin veneisiin 5 ja 6 pystyttiin perään asentamaan toinen Madsen-tykki.
Viimeisen sarjan VMV 8-17 takakannella oli kuitenkin tarpeeksi tilaa Boforsin asentamiseksi. Aluksiin alettiin muiden huoltotoimenpiteiden ja telakointien yhteydessä rakentaa vahvistusta isolle perätykille.
Myös mahdollisuutta asentaa Bofors-tykki VMV:n keulaan tutkittiin mutta tämä todettiin mahdottomaksi.
Tykkejä vaan ei ollut kaikille luovuttaa joten vain osa pystyttiin aseistamaan.
Laivaston käytössä oli tuolloin reilu 20 Bofors-tykkiä, niistäkin kaksi kolmasosaa muilta Merivoimien yksiköiltä (linnakkeet) lainattuja.
VMV:t 1, 2, 13, 14, 15 ja 16 alistettiin panssarilaiva Väinämöisen (Os.V) varmistusosastoksi.
Toukokuussa kaikki ykköslaivueen veneet varustettiin ikivanhoilla vuoden 1930 mallisilla Madseneilla. Kolme näistä oli Merivartiolaitoksen entisiä ja loput kolme isoihin sukellusveneisiin alunperin hankittuja.
Nämä korvattiin pian vuoden 1939 Madseneilla.
Osasto Väinämöinen lymyili piilossa Suomen saaristossa, lähinnä Sipoossa ja Porvoon seudulla.
1.VMV-laivue lähdössä metsästämään kesällä 1942 Pellingissä.
Kuvalaina Merivartiomuseo Kotka
Nyt kuitenkin vapaana olevat veneet osallistuivat sukellusvenesotaan Suursaaren länsipuolella toimien joko pareina, yhdessä Saattajalaivueen kanssa tai esimerkiksi miinalaivojen Ruotsinsalmi ja Riilahti kanssa. Miinalaiva ja kaksi Vemmaa todettiin hyväksi osastoksi.
Myös yhteistoiminta saksalaisten kanssa oli yleistä.
Heinäkuussa 1942 oli kaksi Ahven-luokan raivaajaa ('Kiiski' ja 'Lahna') alistettuna ykköslaivueen komentajalle lisavoimana sukellusvenepartiointiin.
Syvyyspommeja oli taas mukana ja nyt veneissä oli kunnolliset vedenalaiset kuuntelulaitteet.
VMV 16 miinalaiva Ruotsinsalmen parina sukellusveneitä jahtaamassa. Aseina Madsen
keulassa ja kaksi konekivääriä. Perässä syvyyspommeja. Kesä 1942. SA-kuva
VMV 16 heinäkuussa 1942. Huomaa perässä veneen tunnus roomalaisella numerolla.
Aseina 6 syvyyspommia, 20/60 Madsen sekä kaksi Vickers-konekivääriä.
Aseina 6 syvyyspommia, 20/60 Madsen sekä kaksi Vickers-konekivääriä.
Sukellusvenejahti ja miinoitusiskut jatkuivat.
Joulukuussa laivue poistui merialueelta ja lähti Turkuun talvehtimaan.
2.VMV-laivue
Edellisen kesän Erillisestä Laivasto-osastosta muodostettiin uusi yksikkö, jolla oli käytössä pääosa laivaston sotalaivoista, poislukien panssarilaiva ja sukellusveneet.
Myöhemmin jopa miinalaivat liitettiin siihen.
Kevyt Laivasto-osasto (Kev.LOs.) muodostui kahdesta Tykkivenelaivueesta eli 1. Tyv.Lv., joka koostui tykkiveneistä Uusimaa, Hämeenmaa, Turunmaa ja Karjala sekä 2.Tyv.Lv., jonka kalustona olivat aputykkiveneet Aunus ja Viena.
Osastoon kuului myös Moottoritorpedovenelaivue, 2.Raivaajalaivue (6 Kuha-raivaajaa) sekä 2.VMV.Lv., johon kuuluivat VMV:t 5, 6, 8, 9, 10, 11,12 ja 17.
2.VMV.Lv. operoi Suursaaren itäpuolella monenlaisissa tehtävissä. Suoritettiin sukellusvenevalvontaa, saatettiin kauppalaivoja kahinoitiin tykkitaisteluissa vihollisen samankokoisten alusten kanssa ja ammuttiin lentokoneita.
TK-kuvaajan tunnelmapala Suomenlahdelta. VMV 5 tai 6 odottaa, josko jotain todisteita upotetusta sukellusveneestä tulisi pintaan. Aseistuksena Madsenit keulassa ja perässä, ajohytin etupuolella ilmatorjuntakonekivääri SA-kuva
Kesäkuussa 1942 siirrettiin tilapäisesti kakkoslaivueeseen VMV:t 1 ja 15 ykköslaivueesta. Syynä saattoi olla Bofors-tykkien asentaminen kakkoslaivueen veneisiin, nämä olivat sen takia yksi kerrallaan korjauksessa.
Kesäkuun lopulla VMV 1 poistettiin laivueesta, sillä se käytti eri polttoainetta.
Kuitenkin bensiinikoneiset 5 ja 6 saivat jäädä? Kysymys taitaa olla VMV 1:n ja 2:n saksalaisten Maybach-koneiden tarvitsemasta 87-oktaanisesta polttoaineesta, jota Suomessa ei annettu edes lentokoneille!
Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa oli kuuteen alukseen eli VMV 8, 9, 10, 11, 12 ja 17 asennettu Bofors-tykit. Ampumaharjoituksia oli jo aikaisemmin tehty tykkiveneillä, joilla myös oli 40ItK/B-tykkejä.
Kun vielä vitoseen ja kutoseen oli asennettu Kotkassa perään toinen Madsen-tykki, oli laivueen tulivoima moninkertaistunut.
Osastolle oli myös toimitettu 7 Saksasta saatua Ost 1-etäisyysmittaria (venäläisiä sotasaaliiksi saatuja metrin polttovälillä) B-tykkejä varten!
2.VMV-laivue tukikohdassaan Ulko-Tammiossa heinäkuussa 1942.
Kaikissa viidessä veneissä 40 mm Bofors. SA-kuva
Nämä aseet tulivat enemmän kuin tarpeeseen pian!
Somerin taistelu 8.- 11.7.1942
Suomalaisilla oli pienellä Somerin saarella tukikohta, jossa oli joitakin tykkejäkin.
Saaren sijainti oli strateginen, sieltä pystyi valvomaan merialuetta pitkälle itään ja etelään.
Aamuyöstä 8.7. 01:40 vihollinen teki yllätysmaihinnousun saarelle ja siellä olevat puolustajat joutuivat pulaan. Vihollinen sai reilusti joukkojaan saareen ja apuvoimia piti saada.
Merivoimat vastasivat avunpyyntöön rivakasti ja kolme tykkivenettä oli pian matkalla.
Mooottoritorpedovene Vasama, joka oli myös juuri saanut 40 mm tykin, ajoi tilanteesta mitään tietämättä päin pahkaa Somerin laituriin hakemaan sieltä pois siviilejä ja lottia. Vasama oli liitetty mtv-laivueeseen ainoastaan kolme päivää aikaisemmin ja se oli ampunut uudella pääaseellaan edellisenä päivänä esimmäisen kalustoammuntansa.
Maista sille huutelivat saaren puolustajat tulitusohjeita ja Vasama tulitti Boforsilla sekä kahdella 12,7 mm konekiväärillä ja sai pidettyä vihollisen aloillaan siksi aikaa, että muita yksiköitä saapui paikalle.
Vasama pääsi poistumaan suoritettuaan tehtävän, mitä varten se oli paikalle tullut.
Myös VMV:t lähtivät apuun.
VMV 10 oli lähellä Ulko-Tammiossa mutta sillä oli käytössä vain yksi pääkone, toinen iso ja apukone olivat rikki.
Silti se rämpi paikalle ja ampui 2.500 metrin etäisyydeltä vihollisen mtv:n tuleen.
Vasta viikkoa aikaisemmin vene oli hakenut oman Boforsinsa juuri Somerista eli silloin ei suomalaisilla ollut tiedossa vihollisen kiinnostusta tähän kalliosaareen, joten sieltä näytti joutavan yksi arvokas torjunta-ase pois.
Pari minuuttia myöhemmin VMV 8 (Ulko-Tammio) ampui juuri saamallaan Boforsilla ensimmäiset laukaukset koskaan. Mitään koulutusta eivät tykkimiehet olleet ehtineet saada!
VMV:n Bofors ja messinkiromua SA-kuva
VMV 11 ryhtäsi paikalle Suursaaresta ja ampui molemmilla tykeillään vihollisen mtv:n pysähdyksiin, ajoi kylkeen ja otti 6 vankia.
Se koetti hinata saalista talteen mutta köysi katkesi.
Vuorostaan VMV 9 (Kotka) yritti hinata samaa vihollista mutta se upposi.
Sen jälkeen VMV 9 ampui täysosumia kahteen viholliseen, joista toista se yritti kaapata. Tämä kuitenkin upposi mutta sieltä saatiin sotasaaliiksi 20 mm tykki, 12,7 mm konekivääri, valonheitin sekä asiakirjoja.
VMV 8 poimi merestä vihollisen erittäin salaisen ruutukortin (koodeja).
Viholliselle tuli täytenä yllätyksenä Vemmojen uusi tulivoima!
Laivueeseen liitettiin tilapäisesti myös VMV:t 1 ja 15.
Kuusi taisteluun osallistuneesta VMV:stä oli varustettu 40 mm Boforsilla.
VMV 9 Somerin taistelun jälkeen. Alkuperäinen SA-värikuva
Taistelu, joihin osallistui lähes koko Suomen laivasto sekä paljon saksalaisia merivoimia, kesti kolme päivää!
Vihollinen heitti peliin koko ajan lisää aluksia ja valtavan määrän lentokoneita.
Suomalaislaivat ampuivat ammusvarastonsa tyhjäksi monta kertaa ja täydennyksiä toivat koko ajan apualukset, mm. raivaajat ja linnakkeiden hinaajat.
Tilanne katsottiin niin vakavaksi, että laivaston lippulaiva, panssarilaiva Väinämöinen tuotiin lähimmäksi itää koko sodan aikana.
Sen mukana olivat VMV:t 13, 14, 15 ja 16.
Väinämöinen saapui 8.7. klo 23:45 ja odotti Pyhtään Keihässalmessa vihollisen suurten pinta-alusten puuttumista taisteluun.
9.7. kello 18:45 Väinämöinen palasi Emäsaloon.
Vihollinen menetti Somerissa 16 moottoritorpedo- ja vartiomoottorivenettä sekä satoja miehiä.
Yhden vihollisaluksen jäänteet. SA-kuva
Olipa laivastolla varsinainen merkkipäivä, sillä 9.7. on laivaston vuosipäivä!
Viisi päivää Somerin taistelun jälkeen VMV:t 8, 9, 10, 12 ja 17 määrätään 40B-tykkikoulutukseen Kukion luo.
Ei kai sen takia, ettei niitä osattu käyttää vaan siksi, että pykälät piti täyttää?
Partiointia ja saattoja
Somerin taistelun jälkeen vihollisen pinta-alukset välttelivät toisen laivueen veneitä, olihan alusten uusi tulivoima tullut heille liiankin tutuksi.
Laivue sai nyt oikean tukialuksen, kun höyrylaiva Tähti III tuli osaston käyttöön.
Kyllähän Vemmoissa oli pieniksi sotalaivoiksi ihan kelvolliset asuintilat mutta oma tukikohta oli hyvä lisä pimeneviin syksyiltoihin, varsinkin kun uusi aseistus oli lisännyt miehistön määrää.
Partiointi, sukellusvenevahti ja aseistamattomien kauppa-alusten saattaminen työllisti laivueen.
Useita miinoituksia vihollisen liikennöimille vesille suoritettiin mutta erikoista oli se, että miinoittajina toimivat entiset laivaston iskunyrkit, moottoritorpedoveneet Vemmojen toimiessa suojaosastona.
Vanhat 20-luvulla hankitut mtv:t alkoivat olla palvelustiensä päässä, ainakin etulinjassa.
Elokuussa 1942 VMV:t 5 ja 6 ampuivat konetykeillä osumia pinnalta yllätettyyn vihollisen sukellusveneeseen mutta mahdollista tuhoutumista ei voitu vahvistaa.
Miehittämättömän Narvin saaren luona käytiin tunnustelemassa siellä olevia mahdollisia vihollisvoimia. Konetykeillä pyyhdittiin kalliosaarta eikä vastaan saatu vihollistulta.
6.9.1942 vaihdettiin 1. ja 2. VMV-laivueitten päälliköt keskenään. Kakkoslaivue suri pidetyn päällikkönsä kapteeniluutnantti Carringin lähtöä.
Meri pysyi sulana yli vuodenvaihteen ja loppiaisen aikoihin laivueen veneet telakoitiin Helsinkiin.
Miehistö lähti tykkikoulutukseen.
1943: jälleen uusi organisaatio
Keväällä veneet järjestettiin taas uudelleen.
Ensimmäinen laivue luovutti diesel-VMV:t 13, 14, 15 ja 16 toiselle laivueelle.
Näistä muodostettiin uusi osasto kapteeniluutnantti Linkopuun johdolla eli
2.VMV.Lv:n II puolilaivue.
Tämä oli siinä mielessä järkevää, että nyt kaikki viimeisen sarjan "isot" VMV:t olivat samassa osastossa. Veneet käyttivät samaa polttoainetta ja alukset olivat toistensa veroisia. Ainoa poikkeus veneiden välillä oli erilainen aseistus.
Vartiomoottoriveneiden tarve ja arvostus näkyy hyvin Merivoimien esikunnan talvella -43 tekemästä alusten käyttöönoton kiireellisyysjärjestyksestä, jonka mukaan ensimmäisinä valmistuu jäissäkulkevat teräksiset tykkialukset eli tykkiveneet Uusimaa ja Hämeenmaa, miinalaivat Riilahti ja Ruotsinsalmi sekä panssarilaiva Väinämöinen.
Seuraavana näiden jälkeen oli kaikki VMV:t ennen esimerkiksi sukellusveneitä ja moottoritorpedoveneitä.
Ensimmäisen puolilaivueen alukset saivat vielä kolmannenkin järeän aseen, kun heinäkuussa Vemmoihin 8, 9 ja 10 asennettiin keskilaivalle 20ItK/M-43 eli ihan uusi Madsen ja VMV:t 12 ja 17 saivat keskiaseekseen neliputkisen urku-konekiväärin. VMV 11 oli saanut toisen Madsenin aikaisemmin, sillä siitä oli otettu perästä Bofors pois.
Keväällä oli todettu että laivojen käytössä olevat 40 mm Boforsit eivät riitä kaikkiin niitä tarvitseviin aluksiin, varsinkin, kun uudet aputykkiveneet Aunus ja Viena näitä tarvitsivat. Kyseiset kaksi Boforsia otettiin pois kakkoslaivueelta, joten nyt osastolla oli käytössä neljä 40 mm asetta.
VMV 12 syyskuussa aseinaan keulan Madsen, perässä näkymättömissä Bofors ja keskilaivalla urku-kk.
Avo-ohjaamossa vielä yksi konekivääri, joka oli ladattu pelkästään valojuova-ammuksilla.
Sillä laivueenjohtaja ohjasi muiden aseiden tulta valitsemaansa kohteeseen. SA-kuva
Kaikkiin kakkoslaivueen ensimmäisen puolilaivueen veneisiin oli rakennettu alustat kolmea konetykkiä varten mutta osastolla ei ollut tarpeeksi Boforseja joka veneelle.
Aseita kierrätettiin siten, että pitempiaikaiseen remonttiin tai telakointiin menevä alus luovutti omansa aseettomalle palveluksessa olevalle.
Tämä oli yksinkertaista nyt, kun laivueen alukset olivat samanlaisia ja kaikissa oli samoille aseille sopivat kiinnityskohdat ja tarvike- ja ammusvarastopaikat sekä osaava lisämiehistö.
Aseistus ei ollut mikään kevyt varuste: Madsen painoi yli 300 kg ja Bofors laivalavetilla vajaan tonnin. Lisäksi ammuksia saattoi olla alusta kohti 1500 kg eli yli kolme tonnia tykkivarustus painoi ilman lisämiehistöäkin.
Lisäksi saattoi olla mukana vielä 6 125 kg:n syvyyspommia (pudottimineen 200 kg kappale), joten ylimääräinen taistelupaino oli yli neljä tonnia ja todellinen uppouma noin 40 tonnia.
Lisäpaino pudotti alusten alkuperäisen 23 solmun nopeuden 18 solmuun.
Isonumeroisen VMV:n perän Bofors-tykki. Etualalla pystyssä keski-Madsenin putki.
Vesijohtoputken näköinen kehä perätykin edessä on suojus, joka estää perätykkiä ampumasta omaan alukseen. Taustalla Kuha-raivaajia. SA-kuva
1.VMV.Lv.
Ensimmäiseen laivueeseen tuli menettyjen alusten tilalle kaksi Suojeluskunnan venettä, Suojeluskuntapurtta eli SP 41 ja SP 42.
Alukset oli rakennettu samana vuonna.
Veneet olivat Vemmojen kanssa samankokoisia mutta niissä oli konetehoa noin tuhat hevosvoimaa vähemmän ja niiden nopeus jäi noin 11 solmuun.
Nämä alukset aseistettiin 20 mm Madsen-tykillä. Toistakin suunniteltiin mutta tykkejä ei ollut antaa. Kuitenkin alusta asetta varten tehtiin.
Nämä veneet päätyivät sodan jälkeen Rajavartiolaitokselle tunnuksilla VMV 19 ja 20.
Kun vielä VMV:t 1 ja 2 saivat toisen Madsen-tykin peräänsä elo-syyskuussa 1943, oli ykköslaivueellakin tulivoimaa.
Elokuun lopulla laivueeseen liitettiin vielä SP 1. Tämä oli valmistunut 1935 ja oli ominaisuuksiltaan kahden edellisen kaltainen.
SP 1 liitettiin 1944 Rajavartiolaitokseen nimellä VMV 18.
Emälaivana toimi Kallbådagrund.
SP 1 sodan jälkeen nimellä VMV 18. Kuvalaina Merivartiomuseo Kotka
SP 41 sodan jälkeen, nyt tunnuksena VMV 19. Kuvalaina Merivartiomuseo Kotka
Kokemus oli osoittanut, että 4-5 täyttä lipasta asetta kohti ei aina riittänyt, joten lipasmäärä lisättiin kuuteen per Madsen.
Ykköslaivue toimi kuten ennenkin pääasiassa panssarilaivan saatto-osastona mutta siinä sivussa tehtiin kauppalaivojen saattoa, henkilökuljetuksia ja varsinkin sukellusvenepartiointia.
Kuten edellisenä kesänä, partioivat veneet Suursaaren länsipuolella joko pareittain, yhdessä miinalaivojen Ruotsinsalmi ja Riilahti kanssa tai yhteisoperaatioissa saksalaisten sotalaivojen kanssa.
Kesäkuussa 1943 ensimmäisen laivueen päälliköksi vaihdettiin Itäisellä Suomenlahdella erikoisoperaatioissa toiminut kapteeniluutnantti Helge Jääsalo.
Laivueen Merivartiolaitoksessa aikaisemmin palvelleet tunsivat uuden päällikkönsä entuudestaan, olihan hän toiminut aikaisemmin VMV 5:n päälikkönä ja MVL:n Suomenlahden Itäpiirin komentajana.
Elokuun 23. oli VMV 1 yhdessä miinalaiva Riilahden kanssa partiossa Tiiskerin eteläpuolella koneet sammutettuna kun yön pimeydessä kuului laivakoneitten ääni. Mereltä hyökkäsi kaksi venäläistä moottoritorpedovenettä ja ennen kuin Riilahti oli saanut koneensa käyntiin oli siihen osunut vihollisen torpedo.
Jälleen kerran joutui VMV 1 poimimaan merestä omia miehiä.
Nyt saatiin kannelle 11 miestä, heidän joukossa Riilahden päällikkö, Mannerheim-ristin ritari Osmo Kivilinna.
Aikansa turhaan etsittyään poistui VMV 1 paikalta ja vei pelastetut Väinämöiselle.
Kivilinna menehtyi vammoihinsa ykkösen peräkannella.
Ykköslaivueen veneet VMV 5 ja 6 alistettiin Saattajaosastolle toimimaan jonkun saattajahinaajan parina. Joskus sattui pariksi sotaa edeltävältä ajalta tuttu alus eli jompikumpi vartiohinaajista.
Syksyllä otettiin kumpikin vene vuorollaan suunniteltuun kahden-kolmen viikon kunnostukseen. Tällöin vaihdettiin veneisiin ainakin toisenlainen risteilykone.
Mitä muuta silloin tehtiin, valmisteltiinko nyt alusten polttoaineen vaihtoa eli bensiinimoottoreiden tilalle oli tulossa kaasuöljymoottorit?
Laivueen toiminta jatkui samanlaisena yli vuodenvaihteen, jolloin puualukset telakoitiin. VMV:t siirtyivät Turkuun ja SP:t Helsinkiin talvehtimaan.
I/2.VMV.Lv.
Toisen laivueen ensimmäinen puolilaivue sai vahvistuksekseen sotasaalismoottoritorpedovene Vasaman.
Vasama oli jäänyt moottoritorpedovenelaivueissa orvoksi, olihan se lajinsa ainoa eikä oikein soveltunut Mtv-laivueen uusien Jymy-, Hurja- ja Taisto-luokkien mukaan.
Vasaman nopeus oli noin 33 solmua ja siten se oli uusia veneitä yli kymmenen solmua hitaampi.
Toisaalta se oli Vemmoja viitisentoista solmua nopeampi, mutta aseistuksensa puolesta se sopi VMV-laivueeseen. Torpedoheittimet siinä oli ollut vain kaksi ja puoli kuukautta syksyllä 1942 ja se ampui vain kaksi T/39-torpedoa vihollista kohti 23.11.1942.
Aluksessa oli kaksi venäläistä 12,7 mm erittäin tehokasta raskasta konekivääriä ja perässä 20 mm Madsen ja 40 mm Bofors.
Ylipäällikkö tarkastaa Vasaman 15.7.1943. Torpedoheittimet ovat poissa, perässä näkyy 40 mm Bofors, keskilaivalla 20 mm Madsen ja toinen 12,7 mm kk. Yksi raskas konekivääri näkymättömissä. SA-kuva
I/2.VMV.Lv. oli nyt tehokas iskunyrkki, olihan sillä seitsemän vahvaa alusta ja aikamoinen aseistus!
Ensimmäisen puolilaivueen sotapäiväkirjoja ei ole saatavana digitaalisessa muodossa joten sen tiedot on etsittävä muualta, pääosin Kevyen Laivasto-osaston sotapäiväkirjoista.
Purjehduskausi -43 alkoi jo huhtikuun 11. päivä ja alukset siirtyivät itään.
20.4. ampui VMV 9 vihollisen IL-2 rynnäkkökoneen alas Vanhankylänmaan luona ja toukokuun alussa puolilaivueen veneet olivat varmistamassa tykkivene Turunmaan nostoa Haapasaarilla.
23.5. I Puolilaivue alistettiin Moottoritorpedoveneosastolle.
Heti seuraavana yönä joutui VMV:t taisteluun viiden vihollisen moottoritorpedoveneen kanssa Seivästön eteläpuolella. Todettiin että vihollisen mtv:t oli nyt aseistettu kahdella tehokkaalla konetykillä. Myös vihollisen rannikkopatterit ampuivat suomalaisaluksia.
VMV 17 sai pahan osuman, jolloin kaksi miestä kuoli ja neljä haavoittui. Konehuoneeseen osunut ammus tuhosi apukoneen ja veneen molemmat konetykit vaurioituivat. Alus piti hinata Koivistolle ja myöhemmin Helsinkiin telakoitavaksi.
Taistelussa VMV:t tuhosivat kaksi vihollisalusta.
VMV 17 Madsen, Bofors ja urku-kk. Naamioväri puna-harmaa SA-kuva
Partiointi idässä jatkui ja tuloksettomia taistelukosketuksia vihollisen kanssa saatiin.
Vasama liittyi laivueeseen 6.7.
15.7. VMV 9 kuljetti ylipäällikköä, kun tämä oli tarkastamassa Kevyttä Laivasto-osastoa Haminassa ja Hurpussa.
Heinäkuun puolesta välistä alkaen osallistui ensimmäinen puolilaivue kokeiluun, jossa Merivartiolaitoksen pikaveneestä AV 138 tehtiin kokeilualus, pikaraivaaja, joka teki raivaussyöksyjä syvälle vihollisen merialueelle jopa Kronstadtin lahdelle saakka.
Näissä iskuissa AV 138 raivasi uudella Y/43-kalustolla ja VMV:t suojasivat sitä.
Syöksyjä tehtiin useita.
AV 138:sta on oma postaus blogissani aikaisemmin.
10.8. VMV:t 9 ja 11 sekä Vasama kohtasivat ylivoimaisen vihollisosaston, johon kuului 15 vmv- ja mtv-venettä. Pienen ammuskelun jälkeen suomalaiset sumuttivat ja vetäytyivät taistelusta pyytäen omalta rannikkotykistöltä tulitukea (TAP eli tuliapupyyntö oli harjoiteltu kuvio, jossa omat alukset ilmaisivat selvästi paikkansa joten rannikkotykistö pystyi ampumaan kaikkea liikkuvaa niiden takana).
Ensimmäinen puolilaivue palaa tukikohtaan syksyllä 1943. SA-kuva
6.9. tapahtui VMV 10:ssä paha koneräjähdys ja tulipalo, joiden vauriot olivat melkoiset. Helsinkiin piti taas mennä alusta parsimaan.
Pari päivää myöhemmin suuri suomalaisosasto johon kuului kolme tykkivenettä, kuusi raivaajaa ja viisi Vemmaa joutui yli puoli tuntia kestäneeseen taisteluun usean vihollisaluksen kanssa. Ei vaurioita, ei tappioita, ei myöskään vahvistettuja tuhoamisia.
Syyskuun lopussa laivue sai 40 mm Boforseihin erityisiä sytytysammuksia, joissa oli nafta-fosfori-trotyylitäyte.
Näitä ei kuitenkaan sopivien maalien puutteessa päästy vielä kokeilemaan.
26.10. yritettiin taas raivaussyöksyä Kronstadtin lahdelle mutta pikaraivaaja AV 138 sai pohjakosketuksen, samoin sitä saattamassa olevat VMV 17 ja Vasama, jonka sota loppui sinä vuonna siihen.
Kun vielä 8 ja 9 sekä toisen puolilaivueen 13, 14 ja 15 olivat korjauksessa ja 10 täydennyksessä Kotkassa, oli koko laivueesta rivissä vain 11, 12 ja 16.
Marraskuun 1943 lopussa kaikki VMV:t paitsi toisen puolilaivueen VMV 16 olivat taas palvelukäytössä.
Meri jäätyi vuodenvaihteessa ja kaikki menivät Helsinkiin talvehtimaan.
Kevyen Laivasto-Osaston sotapäiväkirjojen liitteenä on valtava määrä tietoa osaston alusten tekemisistä, mm. niiden kulkemat matkat purjehduskauden aikana.
1.VMV.Laivueen 10 Vemmaa kulkivat huhtikuusta joulukuun loppuun yhteensä yli 33.000 meripeninkulmaa eli keskimäärin 5533 mpk/alus.
Yksin VMV 11 kulki toukokuussa yli 1800 mpk eli noin 60 mpk (110 km) vuorokaudessa.
II/VMV.Lv.:n neljän veneen kulkema matka 1943 oli 25900 mpk eli lähes 6500 mpk/alus.
Yhteensä koko laivue kulki merialueella, joka oli alle 50 mpk lännestä itään matkan, joka on melkein kolme kertaa maapallon ympäri!
II/2.VMV.Lv
Myös toisen puolilaivueen veneet aloittivat purjehduskautensa aikaisin ja ne olivat toiminta-alueellaan Suursaaren luona jo huhtikuussa.
Pienen hetken veneet 9, 10, 11 ja 17 muistelivat menneitä, kun ne oli alistettu Moottoritorpedoveneosastolle toukokuussa.
Osasto suoritti sukellusveneiden etsintää aluksi Suursaaren länsipuolella. Myös aseistamattomien alusten saatto kuului niiden työhön.
22.4. kuljetti VMV 15 Merivoimien komentajan kenraali Valveen Suursaareen.
Toukokuun 5. alistettiin kaksi osaston Vemmoista toimimaan Suursaarta puolustavan Rannikkotykistörykmentti 12:n kiinteän vedenalaisen kuunteluaseman osoitusten mukaisesti. Kaksi venettä kerrallaan majaili Suursaaressa kahden muun toimiessa Vanhankylänmaasta käsin tykkiveneitten pareina Luppi-Suursaari-väylällä vartiossa.
Veneiden tukikohtana toimi tarvittaessa myös Kuorsalo.
Vähintään yksi vene oli aina ulkona. Ajelehdittiin koneet sammutettuna pareina tai tykkiveneitten kanssa.
Öisin pidettiin väylävartiointia, jolloin pyrittiin estämään mahdollisia vihollisen lentokonemiinoituksia.
Alusten varustelua muutettiin: toinen Madsen-tykki tuli peräkannelle, vedenalaiset kuuntelulaitteet vaihdettiin tehokkaampiin kiinteisiin, lähiradiot vaihdettiin ja sumutuslaitteet uusittiin.
Kohtihyökkääviä lentokoneita tulitettiin ja osumiakin saatiin.
Syksyllä puolilaivueen toiminta siirtyi entistä enemmin itään ja ne toimivat ensimmäisen puolilaivueen kanssa yhteisissä operaatioissa.
Talvehtimaan mentiin muiden kanssa.
Viimeinen sotakesä: tappioita
Vartiomoottoriveneet talvehtivat samoin kuin edellisinä vuosina Helsingissä ja Turussa. Tykit oli taas kerätty pois ja niistä oli tehty tilapäisiä ilmatorjuntaosastoja.
Veneitä kunnostettiin tulevaa kesää silmälläpitäen.
VMV 12 tuho
Helsingissä annettiin 6.2.1944 18:15 ilmahälytys ja ensimmäiset viholliskoneet näkyivät taivaalla. Tutkaohjattu ilmatorjunta (Irjat, Raijat) olivat antaneet tiedon tulevasta jo 54 minuuttia aikaisemmin ja Suursaari oli ilmoittanut yli sadan koneen lentäneen ylitse.
Kaupungin voimakas ilmatorjunta aloitti sulkutulen, joka oli tarkkaa ja tehokasta.
Jälkeenpäin on laskettu, että it ampui 25 rautatievaunullista ammuksia taivaalle. Raskas it ampui 7719 ja kevyt 2745 kranaattia.
Vihollisen pommituksen osumatarkkuus oli 4,7 prosenttia!
Tämä oli ensimmäinen kevään suurpommituksista Helsingissä.
Aamulla tappiot laskettiin: Merivartioston vartiolaiva Vesta ja hinaaja Tuppura paloivat, hinaaja Melkki upposi ja tykkivene Hämeenmaa sai pommiosuman peräänsä.
Hietalahdessa tykkivene Turunmaa joutui upottamaan palavan kauppalaivan s/s Antareksen viidellä kranaatilla lastin pelastamiseksi.
Telakalla ollut VMV 12 sai pommiosuman ja tuhoutui täysin. Onneksi henkilötappioita ei ollut.
Vain ajohytti jäi jäljelle, kun VMV 12 tuhoutui. SA-kuva
VMV 8 palo
Helsingin kolmannessa suurpommituksessa 26.2. 1944 Merivartiolaitos menetti taas aluksen, kun VMV 8 paloi.
Myös VMV 9, mtv Häijy ja emälaiva Louhi vaurioituivat.
Tämäkin pommitus oli raju. Ilmatorjunta ampui taivaalle 14240 raskasta ja 4432 kevyttä kranaattia. Nyt etukäteisvaroitus oli saatu jo puolitoista tuntia aikaisemmin, kiitos jälleen ilmavalvontatutkien.
Vihollinen pudotti 5182 pommia, joista huteja oli 93,5 %
Kaksi parhaista oli menetetty ennen kuin edes merelle päästiin!
Kulkukausi 1944
VMV:t nostivat sotalippunsa 15.4., kun VMV 1 ja VMV 2 siirtyivät Saaristomerelle sukellusvenepartiointiin.
Molemmissa oli taas kaksi Madsenia, it-kk. ja syvyyspommivarustus sekä kiinteä kuuntelulaite.
Entinen mtv Vasama oli nyt luokiteltu uudelleen ja se oli nyt VMV Vasama.
Sen kesä alkoi huonosti, sillä se ajoi karille Sörkan salmessa 19.5. ja joutui telakalle kuukaudeksi.
Vasamasta en ole löytänyt kunnollista kuvaa joten käytetään netistä löytyvän
D-3 tyypin pienoismallin kuvaa.
VMV:t 5 ja 6 siirrettiin Ensimmäiseen Saattajalaivueeseen (1.Saat.Lv.).
Ne toimivat Suomenlahden suulla sukellusvene-etsinnässä siten, että VMV 5 oli saattaja Kustaanmiekan ja VMV 6 saattaja Tursaksen parina.
Näissä Vemmoissa oli samanlainen aseistus kuin Ykkösessä ja Kakkosessa.
12.6. koottiin Osasto Väinämöiseen tutut veneet VMV 1 ja 2 sekä SP 41 ja 42.
2.VMV.Lv.
Jäljelle jääneet 8 diesel-Vemmaa muodostivat kakkoslaivueen yhdessä Vasaman (telakalla) ja SP 1:n kanssa.
VMV:t 9, 10, 11, 14, 16, ja 17 oli varustettu 40 mm Bofors-tykillä sekä kahdella Madsenilla.
VMV:t 13 ja 15 olivat alussa aseistettu kolmella 20 mm Madsen-ilmatorjuntakanuunalla.
Syvyyspommivalmius toki oli jäljellä mutta niitä ei aina kannettu mukana.
SP 1 kuljetti mukanaan kahta Madsenia.
Aseistus vaihteli lähes päivittäin sillä varsinkin Madsenit olivat arkoja aseita ja niissä tapahtui usein putkiräjähdyksiä. Uusia aseita ei aina ollut antaa viallisen tilalle.
Sattui jopa niin, että operoimaan lähteneen seitsemän veneen osastossa, jossa olisi pitänyt olla 21 eri asetta oli niitä ehjänä vain 12!
Tilapäisesti kolmella Madsenilla aseistettu VMV 14 saapuu Kuorsaloon toukokuussa 1944. SA-kuva
Kun aseen automatiikka oli sellainen, että ampumisen loputtua aseeseen jäi yksi ammus patruunapesään, tämä saavutti kriittisen lämpötilan ja räjähti rikkoen aseen.
Ammusta ei saanut pois muuten kuin irroittamalla lippaan (40 tai 60 patruunaa) ja ampumalla se viimeinen patruuna jonnekin...
Kesäkuussa varsinkin 40 mm Bofors-ammukset olivat käytännössä loppu ja Laivaston Esikunta antoi määräyksen kaiken turhan ampumisen välttämiseksi.
Pääesikunta puuttui kuitenkin kieltoon ja ilmoitti, että on ammuttava silloin, kun tarvitsee! Ammuksia täytyy jossain olla ja ne pitää antaa Merivoimille!
Samaan aikaan panssarilaiva Väinämöinen suoritti harjoitusammuntoja mm. Boforseilla ja kulutti vähiä varastoja! Tätä ei kovin myönteisesti katsottu rintamalaivueiden aluksissa...
Ammuksia saatiin lisää, sillä olihan niitä varastoissa Ilmavoimien kätköissä. Virosta saatiin saksalaisilta juhannuksena 4000 40 mm ammusta Laivastolle silloin kun ei ollut enää kuin tyhjät putket.
Pian ammustilanne parani. Niin myös niiden tarve moninkertaistui.
Kesäkuussa 1944 alkoi vihollisen suurhyökkäys maarintamalla ja myös merellä tilanne kiristyi.
Nyt oli vastustajalla heittää peliin jopa kymmenien vahvasti aseistettujen pinta-alusten osastoja ja lentokoneitten määrä merialueilla moninkertaistui.
Vihollisen ilmavoimilla oli nyt käytössä runsaasti uusia, tehokkaita konetyyppejä ja lähes kaikki liikkuminen merellä piti varmistaa monilla ilmatorjuntaan kykenevillä aluksilla.
20 mm Madsen oli nyt lähes tehoton panssaroituja IL-2 maataistelukoneita vastaan mutta toisaalta 40 mm Bofors ei ollut liikkeissään tarpeeksi nopea syöksypommittajia torjumaan. Jonkinlaiseen torjuntaan pystyttiin, kun käytössä oli molempia.
Vemmoilla oli!
Edes laivaston "oikeissa" sotalaivoissa ei ollut kaikissa VMV:n tasoista ilmatorjuntaa: tykkiveneet Turunmaa ja Karjala oli aseistettu vain kolmella Madsenilla, miinalaiva Ruotsinsalmella oli Bofors ja kaksi Madsenia, kuten Vemmoilla. Moottoritorpedoveneillä oli 20 mm Madsen tai Breda ja joillakin lisäksi raskas konekivääri.
Tykkiveneillä Uusimaa ja Hämeenmaa oli kaksi Boforsia ja yksi Madsen mutta niihin oli keväällä vaihdettu päätykistöksi saksalaiset 105 mm merikanuunat, jotka tarvittaessa pystyivät ilmatorjuntaan.
Loppukesästä niiden kansirakenteen takaosaan rakennettiin tykkiasemat kahdelle 20 mm Madsenille, joten niitä oli lopulta 3.
Aputykkiveneillä Viena ja Aunus oli likimain VMV:n vertainen it-aseistus.
Varsinaisia ilmatorjuntasaattajia ei laivastolla ollut vaikka niitäkin suunniteltiin.
Keväällä oli tutkittu saksalaisalusten ilmatorjunta-aseiden suojakilpiä ja niistä saatujen tietojen perusteella vartiomoottoriveneiden Bofors-tykkeihin päätettiin lisätä suojakilvet. Tästä olisi seurannut jälleen 275 kilon lisäys jo ennestään ylipainoisten alusten massaan. Kilpiä valmistettiin mutta mihinkään veneeseen niitä ei ehditty asentaa.
Huhtikuun lopulla 2.VMV.Lv. saapui toiminta-alueelleen Suursaaren itäpuolelle. Varsinaiseksi tukikohdaksi muodostui Vanhankylänmaa, jonne laivue sai tukikohdakseen asuntoproomun Hel.LA 7.
Laivue varmisti raivaajia, saattoi linnakkeiden yhteysaluksia, kuljetti korkeita upseereita ja oli usein miinalaiva Ruotsinsalmen ilmatorjunta-apuna.
Toimittiin pareina ja neljän tai kuuden veneen ryhminä.
17.5. olivat kaikki isot Vemmat yhtä aikaa mukana, kun laivue partioi Lupin ja Suursaaren välillä.
Myös seuraavana yönä kaikki VMV:t olivat liikkeellä, kun ne suojasivat miinalaivojen Ruotsinsalmi ja Louhi suorittamaa miinoitusta Haapasaaren ja Suursaaren välillä.
Laivueen loput alukset saapuivat, SP 1 27.5. ja Vasama 3.6.
3.6. yöllä VMV:t 10, 11 ja 17 olivat taas varmistamassa Ruotsinsalmen miinoitusta laivueen päällikön kapteeniluutnantti Peuranheimon (VMV 11) johdolla.
"Yhdentoista" pursimies kersantti Karo huomasi periskoopin 30 metriä aluksen perän takana ja laivueen päällikkö aloitti tulituksen konekiväärillä määräten samalla syvyyspommihyökkäyksen.
Pudotettiin 6 pommia, joista vain neljä räjähti. Hetken päästä nähtiin taas periskooppi pinnalla ja sitä tulitettiin kaikilla aseilla. Varmuutta sukellusveneen tuhoutumisesta ei saatu.
VMV 11 päällikkö vänrikki Lindroos kirjoitti sotapäiväkirjaan sanat, joita korkeammat upseerit myöhemmin kritisoivat ja moittivat: "...oli havainto sikäli ehdottoman varma, että vain kokemusta vailla olevat henkilöt voivat asiaa epäillä."
Partioinnit, saatot ja varmistukset jatkuivat, nyt mentiin pitkälle itään Tuppuraan ja Koivistolle saakka, usein kahdeksankin aluksen voimalla.
17.6. VMV:t 9, 13, 16 ja Vasama olivat taas varmistamassa Ruotsinsalmen miinoitusretkeä Tiurin saaren eteläpuolella, kun miinalaiva ilmoitti vilkulla Vasamalle: "MT-veneitä lännessä".
Vasama ampaisi täydellä vauhdilla liikkeelle jättäen hitaammat VMV:t taakseen. Se havaitsi neljä paikoillaan olevaa vihollista, joiden kimppuun se syöksyi kaikilla aseillaan ampuen. Yksi vihollinen pakeni ja toinen jäi paikalleen tulen lamauttamana. Vasama vaihtoi maalia ja ampui eri venettä.
Nyt kolme VMV:tä olivat päässeet tuhannen metrin etäisyydelle ja ampuivat veneryhmää, jossa myös Vasama oli.
Yksi vihollinen pääsi vaurioituneen toverinsa luo ja evakuoi sen miehistön. VMV:t tulittivat edelleen ja osuivat jopa Vasamaan, sillä sen valopistooli oli saanut osuman eikä sen miehistö pystynyt ampumaan omaa tunnusta!
Vasama otti kaapatun vihollisveneen hinaukseen ja silloin muut suomalaiset vihdoin tunnistivat sen.
VMV:t 13 ja 16 ottivat vihollisaluksen hinaukseen ja lopulta väliinsä kuljettaen sen suomalaisen moottoritorpedovenelaivueen emälaivalle Klamilaan.
Reikäinen Vasama meni suoraan Suur-Mustaan sairaalalaiva Seagull II:lle viemään haavoittuneen matruusin hoitoon.
Kaapattu alus liitettiin myöhemmin omaan mtv-laivueeseen nimellä V 3.
Kuva kirjasta "Laivat puuta, miehet rautaa"
Kesäkuun puolenvälin jälkeen laivueen toiminnan painopiste siirtyi itään Viipurinlahdelle ja Koiviston suuntaan.
Maa-armeija pakeni ylivoimaista vihollista ja kaikki mahdolliset alukset määrättiin suorittamaan armeijan evakuointeja rannikolla. VMV:t olivat tietysti mukana saattamassa ja antamassa ilmatorjuntatukea.
Vihollisella oli suvereeni ilmaherruus alueella ja sen lentokoneet hyökkäsivät pientenkin yksiköiden kimppuun. VMV:t saivat tästä oman osansa mutta vielä vältyttiin tappioilta, joita oli varmasti tulossa.
VMV 17 loppu
Kello oli vasta 07:45 aamulla 18.6.1944, kun VMV-laivue koki päivän kolmannen ilmahyökkäyksen.
Nyt 18 IL-2 maataistelukonetta kävi yksin liikkuneen VMV 17 kimppuun pommittaen ja ampuen konetykeillään. Neljä minuuttia jaksoi alus taistella vastaan kaikilla aseillaan kun pommin täysosuma lamautti sen toimintakyvyttömäksi, konetykkituli sytytti sen palamaan ja hylky ajautui rantaan.
VMV 17 savuaa vielä. Huonosta SA-kuvasta suurennettu.
Merivartiolaitoksen alkuperäisiä miehiä oli menetettyjen joukossa kolme kuollutta ja yksi haavoittunut.
VMV 13 sai ikävän tehtävän viedä kaatuneet ja haavoittuneet pois. VMV 11 ajoi hylyn viereen ja evakuoi sieltä kaiken käyttökelpoisen, mm. Bofors-tykin putken.
Haavoittunut laivueen päällikkö kapteeniluutnantti Peuranheimo ylennettiin vielä saman vuorokauden aikana komentajakapteeniksi ja laivueen päälliköksi Peuranheimon tilalle nimitettiin kapteeniluutnantti Helge Jääsalo.
Tuore laivueenpäällikkö oli seuraavana päivänä mukana, kun VMV:t 6, 13, 16, Vasama ja SP 1 sekä neljä mt-venettä ja aputykkivene Aunus lähtivät Tiurinsaaren ja Ruonnin eteläpuolelle saattamaan ja varmistamaan miinoitusosastoa, johon kuuluivat miinalaiva Ruotsinsalmi ja tykkiveneet Hämeenmaa, Uusimaa ja Turunmaa.
Samana päivänä oli VMV:t 5 ja 6 siirretty Osasto Väinämöisestä toiseen VMV-laivueeseen ja ne saapuivat itään 26.6.
Operaatio "Steinhäger" 27.6.1944
Vain viikkoa aikaisemmin oli vihollinen miehittänyt aikaisemmin tyhjän Narvin saaren ja siitä oli muodostunut epämukava tarkkailupiste, josta pystyttiin seuraamaan suomalaisten ja saksalaisten alusten liikkeitä koko rannikkokaistalla.
Tilanne oli vähän samanlainen kuin vuodenvaihteessa 1941-42 Suursaaren kohdalla: tyhjästä saaresta ei oltu kiinostuneita kuin vasta sitten, kun vihollinen oli sen miehittänyt ja nyt se haluttiin saada omaan hallintaan vaikka väkisin.
Tätä varten muodostettiin maihinnousuosasto, jota johti 2.VMV.Lv:n päällikkö kapteeniluutnantti Jääsalo.
Jääsalolla oli käytettävissään yhtä vaille kaikki vartiomoottoriveneet eli 10 alusta sekä varsinaisen maihinnousuryhmän kuljetusta varten 11 isoa moottorivenettä.
Myös yhdeksän suomalaista moottoritorpedovenettä oli mukana.
Saksan laivastosta operaatioon osallistui tulitukiyksikkönä kolme isoa torpedovenettä (T 8, T 10, T 30), viisi valtameriraivaajaa, M-bootia (M 15, M 18, M 19, M 22 ja M 30) sekä neljä R-luokan raivaajaa.
Tällä osastolla oli käytössä yhteensä 16 105 mm merikanuunaa ja yli 50 ilmatorjunta-asetta.
Saksalainen M-boot. SA-kuva
Operaatiolle oli laadittu tiukka aikataulu ja yhteydenpitoa varten Jääsalon komentoveneellä VMV 9 oli saksalainen radioasema.Maihinnousuosasto lähestyi yön pimeimpänä hetkenä Narvia ja saksalaiset aloittivat saaren moukaroinnin. Tässä vaiheessa operaatio meni pieleen: saksalaiset käyttivät erilaista aikataulua kuin maihinnousuosasto odotti ja he lopettivat tulituen ennenkuin suomalaiset olivat tarpeeksi lähellä saarta.
Jääsalo yritti saada yhteyden tykkiosastoon radioryhmän avulla mutta nyt tekniikka petti eikä radioyhteys toiminut. Lopulta Jääsalo ajatti johtoaluksensa saksalaisen M-bootin kupeelle ja yritti saada saksalaisia aloittamaan tulituksen uudelleen.
Saksalaiset vetosivat annettuun aikatauluun eivätkä enää ampuneet.
Tässä vaiheessa Jääsalo oli pakotettu keskeyttämään operaation.
Kun operaation nimenä oli tunnettu saksalainen yrttisnapsi oli sopivat sanat sen lopettamiseksi "Flasche Leer" eli pullo tyhjä.
Operaatioon osallistui 42 alusta ja yli tuhat miestä mutta mitään ei saavutettu.
Riita syyllisistä jatkui vielä pitkään, kumpikin osapuoli piti toista syynä epäonnistumiseen. Narvi jäi viholliselle.
4.7. olivat VMV:t 5, 6, 10, 11, 15 ja 16 suojaamassa taisteluosastoa, johon kuuluivat tykkiveneet Hämeenmaa, Uusimaa, Turunmaa, aputykkivene Viena, kaksi suomalaista mtv:tä sekä neljä saksalaista, suomalaisille alistettua tykkilauttaa (AF).
Viipurinlahden itäpuoli oli jo vihollisen miehittämä ja patterit Tuppurasta, Pullinniemestä ja Alvatinniemestä moukaroivat suomalaisosastoa, joka vastasi tuleen.
Kello 15:50 11 vihollisen moottoritorpedovenettä teki torpedohyökkäyksen osastoa kohti mutta siitä selvittiin ja torpedot väistettiin.
16:20 15 IL-2 teki pommi- ja konetykkihyökkäyksen aluksia kohti ja tunnin päästä hyökkääviä maataistelukoneita tuli 90 lisää.
18:45 taas 4 IL-2 ja 19:25 taas lisää, nyt 26 samanlaista! Näistä VMV 10 ampui yhden alas. Illalla 20:45 laivue pääsi lepoon Pukkioon.
Kaksi AF-lauttaa Kuorsalossa matkalla itään. Maihinnousulautan päälle laitettiin kaksi 88 mm sukellusvenekanuunaa ja kaksi neliputkista 20 mm it-tykkiä. SA-kuva
Mikä olikaan koko päivän ammuskulutus, sillä muulla osastolla oli käytössä 15 merikanuunaa ja noin 50 ilmatorjunta-asetta?
Tappioitakin tuli, onneksi vain materiaalisia: VMV 5 sai kaksi osumaa maataistelukoneen 23 mm kanuunasta ja reikien lisäksi toisen pääkoneen kytkin vaurioitui, "Kympin" keula-Madsenissa tapahtui putkiräjähdys ja VMV 15 B-tykissä ja toisessa Madsenissa oli pikkuvikoja, kuten myös VMV 16 yhdessä Madsenissa.
VMV 11 kärsi eniten: Boforsin putkiräjähdys ja toisesta Madsenista meni jousi poikki.
Aluksen runkoon tuli useita sirpalereikiä ja lähelle osunut pommi aiheutti vuodon, jonka veneen pumput juuri ja juuri pystyivät pitämään kurissa.
Ei tämä ollut mitenkään poikkeuksellinen päivä laivueelle, lisää samanlaisia seurasi!
SP 1 ampui 5.7. Pukkion luona vihollisen kaksimoottorisen Boston-pommikoneen alas käyttäen ainoastaan 44 ammusta eli vajaan lippaallisen! Merivoimien Esikunnan tilastojen mukaan 20 mm Madsenin keskimääräinen ammuskulutus oli noin 525 ammusta yhtä tuhottua lentokonetta kohti.
10.7. laivueeseen liitettiin taas uusi, erityyppinen alus, kun vartiotykkivene VTV 1 saapui Helsingistä.
Tämä kummallisuus, jonkalaisia Neuvostoliiton laivasto käytti useitakin rintamallamme, oli panssaroitu raskas moottorivene, jonka pääaseena oli hyökkäysvaunun torni 76 mm tykkeineen. Lisäksi aluksella oli useita pienikaliberisia konekivääreitä, osa niistä panssaroiduissa torneissa.
Alus kaapattiin hyökkäysvaiheen aikana Virolahdella ja vaikka vielä nykyinenkin venäläinen historiankirjoitus tukeutuu neuvostoaikaisiin dokumentteihin ei sitä näistä lähteistä huolimatta oltu räjäytetty palasiksi.
Kivelle se oli ajettu ja ainoa näkyvä vika siinä oli jonkinlainen epäjärjestys kannella vihollisen jäljiltä.
Tämä alus on mainittu usein torpedoilla aseistetuksi mutta ei siinä milloinkaan ainakaan suomalaisten haltuunoton yhteydessä tai senkään jälkeen mitään torpedovarustusta ollut.
Pienellä työllä se syksyllä -41 liitettiin omaan laivastoomme ja se palveli entisiä isäntiään vastaan ensin Suomenlahdella ja keväästä 1942 alkaen Äänisjärvellä suomalaisena tykkiveneenä. Sen aseistusta muutettiin yhden Madsen-tykin lisäämisellä.
Kesäkuun lopulla 1944 se nostettiin rautatievaunuun Uusiselässä Äänisellä ja tuotiin Suomenlahdelle ja liitettiin nyt jo kovin kirjavaan VMV-laivueeseen.
Tukikohdaksi määrättiin Pitkäpaasi.
Merellä alus oli lähes hyödytön!
Vihollisen "räjäyttämällä tuhoama" panssarivene saa uuden omistajan. SA-kuva
Saatot ja varmistukset tietysti jatkuivat. Nyt uutena saatettavana oli saksalaisia sukellusveneitä, jotka Kriegsmarine oli hätäpäissään määrännyt Suomenlahdelle, sillä ei niillä enää lännessä mitään toimintamahdollisuutta ollut.
Vehkalahden Nuokkoihin syntyi sukellusvenetukikohta, josta käsin operoi kaikkiaan 15 U-bootia. Tästä kirjoitan myöhemmin...
Heinäkuun 18. laivueen päällikkö Helge Jääsalo ylennettiin komentajakapteeniksi.
Aikamoinen oli tämän pystyvän upseerin arvonnousu, sillä talvisodan oli hän aloittanut aliluutnanttina.
Myöhemmin Jääsalo tuli tunnetuksi Merenkulkuhallituksen pääjohtajana, jonka toimikautena Pohjanlahden satamat avattiin pysyvästi talvimerenkululle.
Toiminta-alue supistui vihollisen ottaessa haltuunsa entistä enemmän entistä Suomen saaristoa. Laivueen toiminta kuitenkin jatkui samanlaisena mutta kovat taistelukosketukset viholliseen harvenivat.
Saatot ja varmistukset keskittyivät Haapasaaren ja Suursaaren suuntaan, Someri oli itäisin paikka, missä toimittiin.
Elokuun neljäntenä VMV 9 ampui Kotkassa alas yksinäisen vihollisen maataistelukoneen, joka putosi Kuutsalon itäpuolelle.
16.8. päättyi VMV:iden 1, 2, 5 ja 6 alistus Kevyelle Laivasto-osastolle ja VMV-laivueelle ja ne määrättiin länteen Osasto Väinämöisen käyttöön.
VMV:t 5 ja 6 aseistettin Kotkassa kolmannella Madsenilla, joka sijoitettiin ajohytin eteen entisen it-konekiväärin paikalle.
Veneet eivät kuitenkaan poistuneet merialueelta vaan jäivät kakkoslaivueen käyttöön toistaiseksi.
1.9. VMV:t 9, 10 ja Vasama saattoivat kuusi saksalaista moottoritorpedovenettä eli Schnellbootia Ristniemeen, johon jäivät niiden paluuta odottamaan.
Takaisin tuli vain viisi, sillä S-80 oli ajanut miinaan.
Kovin turha oli näiden S-bootien operaatio: Aikaisemmin saksalainen sukellusvene U-250 oli jäänyt vihollisen vartioveneen saaliiksi ja upotettu syvyyspommeilla.
Nyt saksalaiset halusivat tuhota U-bootin hylyn syvyyspommeilla suojellakseen siellä olevia sotasalaisuuksia. Venäläiset olivat kuitenkin nostaneet U-250:n hylyn ja vieneet sen Kronstadtiin.
Aluksesta he saivat ensimmäisen kerran saaliikseen erittäin salaisen Enigma koodinpurkukoneen ja sen käyttöohjeita. Lisäksi aluksesta saatiin Neuvostoliitolle aikaisemmin tuntemattomia "Zaunkönig" akustisia torpedoita.
Seuraavana päivänä laivueen entinen päällikkö komentajakapteeni Peuranheimo tuli haavoistaan toipuneena takaisin ja komentajakapteeni Jääsalo palasi takaisin tykkiveneille ottaakseen tykkivene Uusimaan sekä tykkiveneosaston päällikkyyden taas itselleen.
Vihollisuudet Neuvostoliiton kanssa päättyvät ja aselepo astui voimaan 4.9.1944.
Seuraavana päivänä lähtivät VMV:t 9 ja 13 hakemaan Viron rannikolta Vaindlosta pois suomalaisen viestiosaston.
8.9. VMV:t 10, 13, 14, 15 ja 16 lähtivät saattamaan "numerohinaajia" (Neuvostoliiton Suomesta tilaamia isohkoja hinaajia, jotka Merivoimat kuitenkin ottivat omaan käyttöönsä. Niistä ensimmäinen, telakkanumero 761 ristittiin Viipuriksi mutta muut kolme eivät saaneet muuta nimeä kuin telakkanumeron eli 762, 763, 764) Ristniemeen, jossa nämä pelastivat ilmapommituksessa vaurioituneen höyrylaiva "Esbjörnin". Tämä oli viimeinen Viipurista poistunut suomalainen rahtilaiva ja vihollisen pommit pysäyttivät sen kotimatkalla.
Suursaari 15.9.1944
14.9. lähtivät VMV:t 10 ja 14 Suursaareen tehtävänään viedä pois viimeiset saaressa olevat saksalaiset. Osastoa johti kapteeniluutnantti Heimo.
Puolen yön jälkeen 15.9. laski saksalainen R-luokan raivaaja aallonmurtajan sisäpuolella olevien VMV:den kylkeen. Aluksesta astui komentajakapteeni Kieffer, suomalaisille tuttu sodan alusta asti M-boot-laivueen päällikkö.
Saksalaiset olettivat, että entiset aseveljet eivät tekisi vastarintaa kuin nimellisesti ja luovuttaisivat strategisesti tärkeän Suursaaren heille.
Saaren päällikkö everstiluutnantti Miettinen piti kuitenkin kiinni saamistaan ohjeista ja solmitun aselevon määräyksistä ja kieltäytyi luovuttamasta saarta taisteluitta.
R-bootista ryntäsi aallonmurtajalle maihinnousuryhmän etujoukko samalla kun lisää saksalaisaluksia saapui satamaan. Vartiomoottoriveneiden miehistöt otettiin vangeiksi ja heidät vietiin maihin vartioituna.
Alkoi saksalaisten operaatio "Tanne Ost", jonka tarkoituksena oli pitää stategisesti tärkeä saari omassa hallinnassa. Valtavaan merioperaatioon oli sidottu Viron puolella yli 60 alusta ja Itämerellä oli odottamassa raskaita risteilijöitä, hävittäjiä ja sukellusveneitä.
(Tästä kirjoitan myöhemmin, muistiinpanot on minulla olemassa)
Suuri maihinnousuoperaatio Suursaareen alkoi ja alussa saksalaiset saivat kohtalaisen jalansijan saarelle. Everstiluutnantti Miettinen oli kieltänyt Suurkylän sataman tulittamisen, koska siellä oli useita omia laivoja mutta tilanne muuttui sen verran vakavaksi, että lopulta oli ammuttava myös satamaan.
Tässä yhteydessä saaren puolustajien pääasiassa kranaatinheittimien tuli tuhosi VMV:t 10 ja 14. Sotatoimien yhteydessä niiden satamassa olevista miehistä haavoittui kahdeksan.
Sattuman oikkua oli se, että samassa aallonmurtajassa olevat yhteysalus Porkkala, sukeltajien tukialus Vinha ja kaapelialus KA 2 säilyivät ehjinä mutta niiden miehistöstä kahdeksan kaatui! Ainoastaan hinaaja Taipale vaurioitui vakavasti.
Suursaaren Kasinonlahti 16.9. Edessä sotasaaliiksi saatu F 177, aallonmurtajassa vasemmalla ehjä y/a Porkkala, keskellä vähän Vemmojen romuja ja oikealla hinaaja Taipale ja kuramylly Vinha. SA-kuva
Sotaa käytiin entisiä aseveljiä vastaan mutta pian saari oli taas kokonaan puolustajien hallinnassa ja sadat saksalaiset sotavankeja.
Merellä tuhottiin kymmenkunta saksalaisalusta ja pari saatiin ehjänä sotasaaliiksi ja ne olivat pian omassa käytössä tyhjentämässä saarta.
Merellä toinen VMV-laivue kaappasi 15.9. ajelehtivan saksalaislautan ja kolme syöksyvenettä.
17.9. VMV:t 5 ja 6 poistuivat länteen Osasto V:n käyttöön.
Jäljelle jääneet VMV:t osallistuivat tulevina päivinä välirauhansopimuksen mukaiseen Suursaaren evakuoimiseen ja saattoivat pieniä kauppalaivoja ja hinaajia Kotkaan ja Haminaan.
Vielä jatkui vartiomoottoriveneiden sota, sillä 3.10. siirrettiin Perämerelle laivasto-osasto, johon kuuluivat tykkiveneet Hämeenmaa ja Uusimaa sekä VMV:t 15 ja 16
Mukana oli kaksi toisen VMV-laivueen päällikköä eli Peuranheimo Vemmojen mukana ja Jääsalo tykkiveneryhmän päällikkönä.
Lokakuun lopussa nämä poistuivat kuitenkin alueelta.
Sota oli ohi ja maa palasi rauhantoimiin. Jälleenrakennus alkoi, samoin massiiviset sotakorvaukset.
Merivartiolaitos itsenäisenä Sisäasianministeriön alaisena laitoksena oli käytännössä lopetettu jo syksyllä 1939.
Kesällä 1943 oli saksalaisilta ostettu Laatokalla kaksi Siebel-tyyppistä maihinnousulauttaa sekä neljä Infanterietransport-venettä, jotka liitettiin Laatokan Laivasto-osastoon likimain niiden saksalaisilla numeroilla mutta nimettiin Suomessa vartiomoottoriveneiksi VMV 101, VMV 103, VMV 104 ja VMV 105.
Vaikka niitä tutulla nimellä kutsuttiin, ei niillä ole mitään tekemistä tämän yhteenvedon kanssa.
Sen vielä mainitsen, että tämä Laatokalla toiminut voimakas lauttaosasto ei ollut Saksan Merivoimien (Kriegsmarine) vaan Ilmavoimien (Luftwaffe) alainen!
VMV 103 Laatokalla 1944. SA-kuva
22.12.1944 säädettiin Rajavartiolaki. Väliaikaisena kokoonpanona siihen kuului Merirajarykmentti (MRR) ja sen väliaikaiseksi komentajaksi tuli Merivartiolaitoksen entinen päälliikkö komentaja Väinö Miettinen alaisenaan Kotkassa komentajakapteeni H. Jääsalo, Turussa kom.kapt. A. Ramela, Ahvenanmaalla kom.kapt. O. Wrede ja Pohjanlahdella kom.kapt. H. Enqvist.
1.12.1944 Puolustusvoimat siirtyivät rauhankannalle. Kuitenkin Merivartiolaitoksen alistus Merivoimille jatkui.
VMV:t osallistuivat sodanjälkeiseen miinanraivaukseen ainakin vuoteen 1948.
Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin osana rauhansopimusta ja sen omaisuus siirtyi Puolustusvoimille, joka siirsi entiset Suojeluskuntapurret SP 1, SP 41 ja SP 42 uudelle organisaatiolle nimillä VMV 18-20 ja näistä tuli sodassa menetettyjen tilalle edes pieni hyvitys.
Ei ihan mitättömät alukset voineet korvata niitä, jotka menetettiin, niitä parhaimpia kaikista!
Tästä voi jatkaa kuka haluaa, minä en enää tee muuta kuin lisäilen tekstin väliin kuvia ja teen pienen yhteenvedon aluksista...
23.2.2018: Tämä on jäänyt muiden hankkeiden takia vähän kesken mutta pääosa asiasta siellä jo on. Sen lupaamani aluskohtaisen yhteenvedon kyllä vielä teen.
4.4. eli pääsiäisen jälkeen pidän Kotkan Merikeskus Vellamossa esitelmän tähän aineistoon pohjautuen.
Lukekaa vanhempia blogitekstejäni, on siellä muutakin...ette varmaan tienneet mitään sotasaalisveneistä A 60-67, GS 1, GS 2 tai AP 100 ja 101?
Siellä ne ovat, vähän aikaisemmin, vähän miinankuljetuslaiva Otterin tarinan jälkeen...
Pekka
Kiitos Pekka!
ReplyDeleteKiitokset :)
ReplyDeleteTodella hieno artikkeli, vartiomoottoriveneet olivat upeita. T. entinen Vv Röytän konematruusi.
ReplyDelete